Pietro Metastasio ja sonetti

Kirjoittanut: RN

Pietro Metastasio oli 1700-luvun merkittävä italialainen L’Arcadia-runoilija, dramaturgi ja oopperalibrettisti. Hän syntyi Roomassa, mutta vietti suuren osan elämästään Wienin hovissa ja teki siellä myös parhaat teoksensa. Metastasio syntyi vaatimattomiin oloihin, mutta alkoi jo 11-vuotiaana tehdä runoutta. Gian Vincenzo Gravina, yksi akatemian L’Arcadia perustajajäsen, adoptoi hänet, koska näki runoissa potentiaalia, ja kasvatti pojan aateliseen tyyliin, ihailemaan antiikkia.

Metastasio löysi mutkien kautta todellisen kutsumuksensa, melodraaman tragedian sijaan. Hän myös uudisti oopperan maailmaa korostamalla libreton eli oopperan tekstin merkitystä. Hän kirjoitti monia oopperoita vuosina 1724-1740 ja oli hyvin tunnettu eläessään. Metastasiota pidettiin Euroopan kuuluisimpana runoilijana hänen ollessa Wienissä ja kirjoittaessaan siellä vuosina 1730-1740. Hän oli kuollessaan edelleen suosionsa huipulla, vaikka loppua kohden hänen tuotantonsa taso oli laskenut.

Metastasion runotyyliin kuuluu melankolisuus sekä arkipäiväisten tapahtumien siirtäminen myyttiseen maailmaan. Alla olevassa sonetissa tämä näkyy siinä, että runoilija käyttää kreikkalaisen mytologian voitonjumala Nikeä (it. Nice) sekä Tasson pastoraalidraaman Amintaa. Sonetti on kolmiodraama, jossa mies on rakastunut palavasti Nikeen, mutta tunteet lopulta osoittautuvatkin yksipuolisiksi. Mies on mustasukkainen, koska Nikellä ja Amintalla vaikuttaa olevan suhde, mutta sekin lienee vain miehen mielikuvituksen tuotetta. Mahdollisesti kaikki runon tapahtumat ovat vain puhujan omaa mielikuvitusta. Kuitenkin, Metastasio sekoittaa tässäkin sonetissa arkipäiväisen ihmisen epävarmuuden ja mustasukkaisuuden kuviteltuihin myyttisiin henkilöihin. Sonetin tunnetiloihin on helppo samaistua, ja se kertoo realistisesti ihmissuhteen, tässä tapauksessa kuvitellun sellaisen, kiemuroista.

 

È ver, la pace mia, Nice, ho smarrita;

Più nasconder non so l’animo oppresso:

Unica del cor mio cura gradita,

Temo di tua costanza, io lo confesso.

M’ingannerò: ma che vuol dir, mia vita,

Quel vederti per tutto Aminta appresso?

Quell’esser tu sempre al suo fianco unita?

Quei lunghi sguardi e quel parlar sommesso?

M’ingannerò: segni d’amor fra voi,

Benché il [sic!] paiano a me, quei non saranno;

Ma (oh Dio!) furon gl’istessi un dì fra noi.

Ingannarmi vorrei; ma in tanto affanno

Se tu veder, se tu lasciar mi puoi,

Ah Nice, io son tradito, io non m’inganno.

*****

Toden totta, Nice, olen hävittänyt rauhani;

En tiedä enää miten kätkeä ahdistukseni:

Minun sydämeni toivoo ainoaa parannustaan,

Pelkään sinun lujuuttasi, sen voin tunnustaa.

Petän itseäni: mutta mitä tarkoittaa, elämäni valo,

Että näen sinut alati Amintan lähellä?

Olet aina kylki hänen kyljessä?

Nuo pitkät katseet ja kuiskaukset?

Petänkö itseäni? Vaikka minusta vaikuttaa siltä,

että välillänne on rakkautta,

ei oikeasti olekaan niin;

Mutta (voi luoja!) eikö se ollut kerran samanlaista myös minun ja sinun välillä.

Haluan erehtyä; mutta samaan aikaan kärsin, jos näet minut, ja jos jätät minut,

Oi Nice, olen petetty, enkä huijaa itseäni enää.

 

RN

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s