Avantgarden ja politiikan moninaiset suhteet — FAM

Kliment Redko: Kapina Erika Laamanen Suomen avantgarden ja modernismin seuran vuotuinen seminaari järjestettiin 26.4. 2018 Töölön kirjastossa teemalla Avantgarde ja politiikka. Seminaarin esitelmissä ja paneelissa pohdittiin mm. mikä on ollut varhaisen, 1900-luvun alun avantgarden suhde politiikkaan, mikä niiden suhde on tänään, millä erilaisilla tavoilla nykytaide ja -kirjallisuus käsittelevät yhteiskunnallisia ongelmia ja voiko taiteella […]

via Avantgarden ja politiikan moninaiset suhteet — FAM

D’Annunzion runon “I pastori” suomennos

Centro nazionale degli studi dannunziani toimittaa antologian, jossa julkaistaan Gabriele D’Annunzion (1863-1938) runon “I pastori” käännös eri kielille.  Italian kulttuuri-instituutti pyysi minulta käännöstä suomeksi, ja tässä se on:

“Lammaspaimenet”

Syyskuu, mennään. Aika on muuttaa.
Minun paimeneni Abruzzon mailla
jättävät tanhuat ja kohti rantaa käyvät:
he laskeutuvat Adrianmerelle
villille, kuin vuorilla laitumet, vihreälle.

Pitkään ovat he juoneet lähteistä
vuorten, jotta synnyinmaan vesi
matkalaisten sydämiä lohduttaisi,
jotta jano kauas kaikkoaisi.
Uudet sauvat on tehty pähkinäpuusta.

Tasangolla he karjapolkua käyvät
(joka ruohoisena poimuilee kuin hiljainen joki)
ja ammoisia jälkiä seuraavat.
Minkä huudon se heistä päästää,
joka ensin katsoo merta väreilevää.

Pitkin rantaa kulkee eläinlauma;
ilma on liikkumaton.
Aurinko kultaa elävän villan,
kuin hiekkaa sen väri on.
Suloista on laineiden liplatus, sorkkien kopsutus…

Miksen ole kanssa mä paimenten?

Trad. Marja Härmänmaa (2018)

Aluperäinen versio löytyy muun muassa tämän linkin takaa youtubesta Gino Caiafan lausumana: Gabriele D’Annunzio: “I pastori” (1903)

CALL FOR CONTRIBUTIONS!

CALL FOR PAPERS 2018

 

In 2018 “The Problems of Literary Genres” is going to publish four volumes (3 of them concerning a selected theme):

 

1) – general genre issue with no specific dominant subject

Submissions to: 2018-01-31

 

2) culture of narcissism/exhibitionism

Exemplary topics: confession (genre) and its alternations in the participatory culture; the generality of authorship (self-publishing, social media, blogs, vlogs, etc.); autobiography and its boundaries; the magnitude of PR and marketing; publishing strategies and their role in reception, criticism and “vitality” of texts.

Submissions to: 2018-03-31

 

 

3) engaged culture/culture in danger

Exemplary topics: roles of culture and literature, but also journalism, in shaping social relations in the age of bottom-up social movements; engaged culture; engaging processes in culture; ideology in literature; (geo) policy, civic journalism, rhetoric and ideological engagement, new journalism; discourse of power; critical potential of genres such as parody or pastiche, but also novels or engagement poetry.

Submissions to: 2018-05-31

 

 

4) monstrous culture/ monsters in culture

Exemplary topics: the Gothic convention and its newest incarnations; the evolution of gothic figures of monstrosity and monstrous bodies – appropriated and appropriated bodies; Gothicism and gender and sexuality; transformation / hybridization of the Gothic genre; Gothic convention in such categories as repulsion, nostalgia, transgression; Gothic narratives – innovations and repetitions; relations between Gothicism and current socio-political context; the impact of the Gothic convention on the rhetoric of political debate; Gothic issues on the meta-level; cultural circularity of the Gothic themed media – fandoms, social media, specialist magazines.

Submissions to: 2018-08-31

 

 

Please, send the submissions electronically to problems.zrl@uni.lodz.pl.

For further information, please see Editorial Guidelines.

 

 

Zagadnienia Rodzajów Literackich

The Problems of Literary Genres

https://zagadnienia.wordpress.com

 

”Fortunata” – Sergio Castellitton elokuva taistelusta ja toivosta

Kirjoittanut: Marja Härmänmaa

Sergio Castellitto (s. 1953) aloitti uransa 1980-luvulla teatterissa ja elokuvissa näyttelijänä siirtyen 1990-luvulla myös ohjaajaksi. ”Fortunata” (2017) on hänen kuudes pitkä elokuvansa, jonka käsikirjoitus on Castellitton vaimon, Margaret Mazzantinon käsialaa. Fortunata, jonka nimi suomeksi olisi ”onnekas”, on kaikkea muuta kuin mitä nimi antaa ymmärtää. Hän on Rooman laitakaupungilla elävä nainen, joka on juuri eroamassaan väkivaltaisesta, poliisivoimiin kuuluvasta miehestään. Fortunata elättää itsensä kampaajana ja unelmoi omasta liikkeestä. Hetken vaikuttaakin siltä, että kaikki menisi hyvin ja unelmat toteutuisivat. Toisin kuitenkin käy. Rahat eivät riitä maksamaan kiinalaisille koronkiskureille, ja Fortunata joutuu luovuttamaan kampaamonsa; tytär putoaa portailta saaden aivotärähdyksen juuri silloin, kun Fortunata on viettämässä viikonloppua rakastajansa kanssa, mikä on elokuvan onnellisin kohtaus; bipolarisuudesta kärsivän, naapurissa asuvan lapsuudenystävän lääkkeet loppuvat ja mies surmaa Alzheimerin tautia sairastavan äitinsä; rakastaja, tyttären psykiatri, ”vetäytyy” kaoottisesta tilanteesta ja hylkää Fortunan. Onko siis mitään toivoa? On. Elokuvan loppumetreillä määrätietoinen Fortunata kulkee symbolisesti eteenpäin ja puristaa onnellisena sylissään tytärtään. Hänestä on tuleva ”onnekas”.

”Fortunata” on saanut jo paljon tunnustusta osakseen. Cannesin vuoden 2017 elokuvafestivaaleilla naispääosan esittäjä, vakuuttava Jasmine Trinca palkittiin parhaasta roolisuorituksesta. Lisäksi elokuva on saanut useita palkintoja Italiassa – eikä syyttä. Castellitton ”Fortunata” edustaa monessa suhteessa italialaista elokuvaa parhaimmillaan. Se jatkaa neorealismin perinnettä tutkimalla laitakaupungin vähäosaisia, mutta ammattinäyttelijöiden voimin ja Federico Fellinin mielikuvituksellisin visioin höystettynä.

”Fortunata” sijoittuu pääasiassa Rooman anonyymiin laitakaupunkiin. Antiikkiset muurit muistuttavat kaupungin monituhatvuotisesta historiasta ja muodostavat absurdin vastakohdan nykyajalle, johon minihameessa ja korkeakorkoisissa sandaaleissa kiiruhtavan Fortunatan lisäksi kuuluu kiinalaisten säännölliset ryhmävoimistelutuokiot. Fellinimäinen on myös naapurissa asuva, Alzheimeristä kärsivä, entinen, saksalainen teatterinäyttelijätär muistoineen Antigoneen esityksestä, sekä korttelin italialaistuneet, Rooman murteella puhuvat kiinalaiset.

Castellitti hallitsee kameran käytön, ja kuvaus on paikoin henkeäsalpaavan kaunista, arkkitehtonisten muotojen ja värien leikkiä. Ahdistavasta juonesta huolimatta se on nautittavaa katseltavaa. Ja luo uskoa tulevaisuuteen.

MH

Jonas Carpignanon kaksituntinen elokuva “A Ciambra” ei toimi

Kirjoittanut: Marja Härmänmaa

Carpignano (s. 1984) on syntynyt New Yorkissa, Yhdysvalloissa. Carpignanon isä on italialainen ja äiti afroamerikkalainen, ja hän on viettänyt lapsuutensa New Yorkissa ja Roomassa. Perhetausta selittänee kiinnostuksen siirtolaisuutta ja etnisiä vähemmistöjä kohtaan. Carpignano on käsitellyt afrikkalaisia siirtolaisia ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan, ”Mediterranea” (2015). Hänen toinen pitkä elokuvansa, ”A Ciambra” (2017) taas on kuvaus Etelä-Italiassa, Calabriassa asustavasta romaninuorukaisesta, Piosta, ja alueen autenttisesta romaniyhteiskunnasta.

Elokuva on dokumentaarinen katsaus, vailla juonta ja vailla kehitystä. Kaiken kaikkiaan elokuva muodostuu lasten tupakoinnista, moottoripyörällä tai skootterilla ajamisesta sekä muurien yli hyppimisestä, mitä periaatteessa jaksaa katsoa ensimmäisen puoli tuntia. Mutta ei pidempää. Amatöörikameraa jäljittelevä tärisevä kuva vailla selkeää kuvakulmaa ei paranna asiaa. Unenomaiset näkymät hevosesta ovat pinnallisia eivätkä johda mihinkään. Pinnallinen on myös päähenkilön Pion valinta viimeisessä kohtauksessa lasten ja miesten porukan välillä. Mitään syvällisempää analyysia pojan varttumisesta aikuisuuteen Carpignano tuskin edes tavoittelee.

”A Ciambra” lienee pidennetty versio vuonna 2014 ilmestyneestä samannimisestä lyhytelokuvasta. Pitkän version on tuottanut Martin Scorsese, joka Carpignanon mukaan myös auttoi elokuvan viimeistelyssä. Kuka tietää, millainen lopputulos olisikaan ollut ilman häntä.

MH

Di Costanzon “L’Intrusa” (tunkeilija) – elokuva kurjuudesta ja ylevistä valinnoista

Kirjoittanut: Marja Härmänmaa

Rakkautta ja anarkiaa –elokuvafestivaali esittää muhkean valikoiman italialaisia elokuvia. Yhteisenä nimittäjänä niillä on vähäosaisten elämän tutkiskelu. Leonardo di Costanzon L’Intrusa (2017, tunkeilija) on koruton kuvaus Napolin laitakaupungin ongelmista järjestäytyneen rikollisuuden, Camorran, varjossa.

Di Costanzo on syntynyt vuonna 1958 Napolinlahdella Ischiassa, eli alueen synkeä todellisuus on hänelle tuttu. Hän aloitti elokuvauransa 1980-luvulla Ranskassa. 2000-luvun alussa di Costanzo teki dokumenttielokuvia, ja vuonna 2012 hän teki ensimmäisen pitkän elokuvansa L’Intervallo (Intervalli). Elokuva esitettiin samana vuonna Venetsian elokuvafestivaaleilla, jossa se voitti aloittaville ohjaajille suunnatun David di Donatello –palkinnon, elokuvalehden myöntämän Ciak d’oro-palkinnon sekä Gran premio della stampa estera:n myöntämän palkinnon parhaasta esikoisteoksesta.

Myös L’Intrusa on ollut tänä vuonna esillä useilla festivaaleilla, kuten Cannesissa, Haifassa ja Venetsiassa – tosin se on jäänyt palkinnoitta.

L’Intrusa jatkaa kunniakkaasti italialaisen neorealismin kunniakasta perinnettä. Elokuva on katsaus vähäosaisten ihmisten arkipäivään, se on toteutettu suureksi osaksi amatöörinäyttelijöiden voimin, ja eittämättä pienellä budjetilla. Poikkeuksellisesti – joskaan ei ainutlaatuisesti – näkökulma on naisten ja lasten, joiden elämästä elokuva runollisesti kertoo.

L’Intrusa on karu kertomus perheestä, jonka Camorraan kuuluva isä ampuu vahingossa viattoman työmiehen. Perhe, johon avioparin lisäksi kuuluu pieni, alakouluikäinen tyttö Rita ja sylilapsi, pakenevat poliisia Napolin laitakaupungissa sijaitsevaan vähäosaisten lasten rähjäiseen vapaa-ajankeskukseen. Keskuksen johtaja, Giovanna (Raffaella Giordano), on tietämätön miehen olemassaolosta ja majoittaa perheen äidin, Marian (Anna Patierno), lapsineen keskuksessa olevaan hökkeliin. Poliisi kuitenkin löytää hökkelissä piileskelevän miehen, ja tulee pidättämään hänet keskukseen. Maria jää lasten kanssa hökkeliin. Camorran naisen läsnäoloa keskuksessa eivät kuitenkaan hyväksy muiden lasten äidit, ei surmatun työmiehen vaimo, eikä lapsia keskukseen lähettävä koulu. Kun keskuksen toiminta uhkaa Marian vuoksi lakata, hän elokuvan lopussa jättää hökkelinsä lapsineen ja katoaa.

Elokuvan maailma rajoittuu surkeaan vastaanottokeskukseen. Keskus on universumin napa, jonne käytännöllisesti katsoen kaikki tapahtumat on sijoitettu, rähjäinen, mutta kuitenkin onnellinen ja turvallinen. Silloin tällöin di Costanzon kamera kuvaa lohdutonta, anonyymia näkymää Napolin laitakaupungista. Tuo keskuksen ulkopuolinen maailma on myös Camorran maailma, joka Marian ja hänen perheensä kautta tunkeutuu keskukseen häiritsemään sen auvoisuutta. Di Costanzo ei kaihda voimakasta vastakkainasettelua, kun aseistettu poliisi pidättää murhaajan lasten vapaa-ajan keskuksessa.

Di Costanzo on itse sanonut elokuvastaan seuraavaa: ”L’Intrusa ei ole elokuva Camorrasta, se on elokuva niistä henkilöistä, jotka elävät Camorran kanssa, niistä jotka päivä toisensa jälkeen yrittävät taistella Camorraa vastaan, yhteiskunnallisesta konsensuksesta, ihmisistä, jotka eivät kuitenkaan ole tuomareita tai poliiseja. Mutta se on myös kertomus tuosta vaikeasti löydettävissä olevasta tasapainosta pelon ja lähimmäisenrakkauden, hyväksynnän ja torjunnan välillä. ’Toinen,’ ryhmään kuulumaton ulkopuolinen, joka mielletään vaaraksi, on mielestäni yksi aikamme perustavaa laatua olevia teemoja.”

L’Intrusa on ensisijaisesti kertomus suurista tunteista ja eettisistä valinnoista. Vapaa-ajan keskuksen johtaja, rumankaunis Giovanna, on oikeamielisyyden inkarnaatio, rauhallisuudessaan ja tyyneydessään vankkumaton kallio, johon ympäristö panee toivonsa. Ikääntyneen, paljon nähneen ja kokeneen naisen katseen tutkiskelu, naisen, jonka kasvoihin ja katseeseen kova elämä kovassa ympäristössä on jättänyt jälkensä, on keskeisessä osassa di Costanzon pitkälti kontemplatiivisessa elokuvassa. Giovanna tekee rohkean, omaatuntoaan ja oikeudentajuaan kunnioittavan valinnan antaessaan Marian jäädä keskukseen vastoin koulun ja muiden lasten äitien tahtoa. Eettisesti oikean valinnan tekee myös Maria (Anna Patierno), joka ymmärtää olevansa ”ulkopuolinen”, ”tunkeilija”. Lopulta hän uhraa turvasatamakseen muodostuneen hökkelin ja ratkaisee keskusta rasittavat ristiriidat pakkaamalla vähät tavaransa ja lapsensa. Maria katoaa niin keskuksesta kuin camorristien maailmastakin, joka olisi kuitenkin ollut hänelle turvallinen vaihtoehto.

Di Costanzo ei tuomitse eikä osoita. Hän tyytyy kuvaamaan maailman armottomuutta ja epäoikeudenmukaisuutta tavalla, joka ei jätä kylmäksi. Marian ja hänen lastensa kohtalo jää arvoitukseksi; vastaanottokeskuksessa elämä jatkuu juhlien merkeissä.

MH