Thomas Mann, Luchino Visconti ja ”Kuolema Venetsiassa” tai “Venetsian kuolema”

Kirjoittanut: Marja Härmänmaa

Thomas Mannin (1875-1955) hienostunut pienoisromaani Kuolema Venetsiassa (Der Tod in Venedig, 1912) on ainakin osittain omaelämäkerrallinen. Se perustuu Mannin vierailulle Venetsian Lidolle, jossa ikääntynyt kirjailija tapasi poikkeuksellisen kauniin puolalaispojan. Samoin pienoisromaanissa ikääntynyt kirjailija Gustav von Aschenbach vetäytyy Lidolle hoitamaan terveyttään ja toipumaan ajatuksesta luomisvoimansa ehtymisestä sekä taiteellisen uran päättymisestä. Aschenbach ei osaa käsitellä tunteitaan eikä liioin todellista elämää. Ennen kuolemaansa Aschenbach, kuten Mann itse, tapaa kuitenkin Lidolla kauniin nuoren puolalaispojan, joka herättää hänessä voimakkaita reaktioita aina pakkomielteisyyteen asti järkyttäen hänen silloisen elämänsä perusteita. Platonisen ihastumisen lisäksi pienoisromaani on kertomus ikääntymisestä ja lopulta kuolemasta, kauneudesta ja rumuudesta. Se on herkkä analyysi kirjailijan mielentilasta, estetiikasta ja taiteista; erään aikakauden lopusta ja dekadenssista.

Luchino Viscontin samanniminen elokuvaversio Mannin pienoisromaanista valmistui vuonna 1971. Elokuva sai välittömästi loistavan vastaanoton, ja ilmestymisvuonnaan se voitti Cannesin elokuvafestivaalien 25-vuotisjuhlapalkinnon. Visconti oli kuitenkin ensisijaisesti italialaisen neorealismin uranuurtaja. Hän aloitti elokuvan tekemisen Jean Renoirin elokuvan Toni (1935) apulaisohjaajana; samaista Tonia pidetään italialaisen neorealismin edelläkävijänä. Vuonna 1942 Visconti teki ensimmäisen oman elokuvansa ja ensimmäisen neorealistisen elokuvan Italiassa, Riivaajat (Ossessione). Hänen toinen elokuvansa, sisilialaisesta kalastajakylästä kertova Maa järisee (La terra trema) vuodelta 1948 on eittämättä yksi neorealistisen elokuvan mestariteoksia. Sen sijaan kuusi vuotta myöhemmin ilmestynyt Senso (1954) aloitti historiallisten elokuvien sarjan, jossa seuraavina ilmestyivät Italian yhdistymistä kuvaava, Giuseppe Tomasi di Lampedusan romaaniin perustuva Tiikerikissa (Il Gattopardo, 1963), Kuolema Venetsiassa (Morte a Venezia, 1971), Baijerin ”hullusta” kuninkaasta kertova Ludwig (1973), ja Gabriele D’Annunzion romaanin filmatisointi Rakkaus Roomassa (L’Innocente, 1976). Viscontin syvällistä kiinnostusta saksalaiseen ja itävaltalaiseen kulttuuriin todistaa niin kutsuttu saksalainen trilogia, johon yllä mainittujen Kuolema Venetsiassa ja Ludwigin lisäksi kuuluu kansallissosialismin nousua kuvaava Kadotetut (La caduta degli dei, 1969)

Historian ja todellisuuden tulkinnan lisäksi Viscontin tuotannossa keskeisenä teemana on dekadenssi. Mielenkiinto aikakausien sammumiseen kummunnee Viscontin perhetaustasta: hän syntyi kuuluisaan milanolaiseen ja erääseen Italian historiallisesti merkittävimpään aatelisperheeseen aikana, jolloin aatelisuudella ei enää ollut merkitystä. Kuten monet italialaiset intellektuellit, myös Visconti liittyi toisen maailmansodan aikana Italian kommunistipuolueeseen. Visconti oli myös avoimesti homoseksuaali, mikä näkyy hänen tuotannossaan maskuliinisen kauneuden tutkimisena. Tästä puolalaispoika Tadzio elokuvassa Kuolema Venetsiassa on yksi malliesimerkki.

***

Jo varhain elämässään Visconti tutustui taiteeseen, musiikkiin ja teatteriin sekä tapasi merkittäviä italialaisia taidemaailman edustajia, kuten Giacomo Puccinin, Arturo Toscaninin ja Gabriele D’Annunzion. Elokuvan ohella Visconti oli syvästi kiinnostunut teatterista ja oopperasta, joiden vaikutus näkyy hänen visuaalisesti ja akustisesti henkeäsalpaavassa tuotannossaan. Kun Visconti filmatisoi Mannin pienoisromaanin, hän teki musiikista merkittävän elementin ilmapiirin luojana ja tunteiden välittäjänä. Päähenkilö Aschenbach ei liioin ole enää kirjailija, kuten Mannin teoksessa, vaan säveltäjä. Gustav Mahlerin taustamusiikki, viidennen sinfonian Adagetto ja kolmannen sinfonian neljäs osa, vihjaavat, että Viscontin Aschenbach olisikin omana aikanaan aliarvostettu Mahler. Taustamusiikin lisäksi Visconti käyttää diegeettista musiikkia useassa kohtauksessa, kuten esimerkiksi, Alfred soittamassa Aschenbachin sävellystä, Tadzio ja Esmeralda soittamassa Beethovenin “Für Elisea”, Lidon hotelliin tunkeutuvien napolilaisten musiikki ja orkesterin soittamat sävelmät hotellin aulassa. Mutta ennen kaikkea Visconti korvasi lähestulkoon kaikki dialogit musiikilla tehden täten eron kirjalliseen tekstiin ja korostaen elokuvan audiovisuaalisia ominaisuuksia.

Mannin pienoisromaanissa keskeistä on katsominen ja reflektointi. Viscontin elokuva puolestaan rakentuu ihmisten katsomiselle ja katsotuiksi tulemiselle. Musiikin ohella katseet korvaavat vuoropuheet, ja jopa Aschenbachin ja Tadzion välinen suhde muodostuu vain heidän katseistaan. Myös ympäristö on visuaalisesti ja symbolisesti merkittävä. Elokuvan ja pienoisromaanin paikat, Venetsian kaupunki ja Lido, symbolisoivat hienosti Aschenbachin eskapistista suhtautumista elämään ja maailmaan.

****

Venetsian Lidosta tuli 1800-luvun lopulla kuuluisa lomanviettopaikka. Lido houkutteli varakkaita turisteja ympäri maailmaa, ja se oli yhtä lailla suosittu myös taitelijoiden ja kirjailijoiden parissa. Muun muassa Goethe, Byron, Shelley, de Musset, Gautier ja Thomas Mann vierailivat Lidolla. Rantaelämä alkoi kehittyä erityisesti 1870-luvulla, ja 1880-luvulla liikennöi vaporetto-yhteys Venetsian kaupunkiin 24 tuntia vuorokaudessa. 1900-luvulla Lidon suosion jatkumista todistavat sinne rakennetut suuret loistohotellit, Grand Hotel des Bains (1900), jonne Mannin ja Viscontin teokset sijoittuvat mutta jota nyt restauroidaan asunnoiksi, ja Excelsior (1907), jossa edelleen vietetään Venetsian vuosittaisia elokuvafestivaaleja, Kultainen Leijona.

Viscontin elokuvassa Lido on metafora Aschenbachin paolle ”alentavasta ja häiritsevästä” todellisuudesta. Napolilaisten meluisa ja irvokas esiintyminen onkin ainoa kerta, kun Aschenbachin karttama todellisuus tunkeutuu auvoisaan Lidoon. Kansainvälisen ja eksklusiivisen rantalomakohteen kansoittavat puolalaiset, venäläiset, saksalaiset ja britit. Aschenbachille Lido on ajaton ja epätodellinen ”non-place” (Marc Augé), paikka jossa ihmiset ovat anonyymejä, yksinäisinä ja juurettomia. Myös Aschenbach on yksin muistojen ja ajatusten kanssa, vailla muita kontakteja ihmisiin kuin muutama, hotellihenkilökunnan kanssa vaihdettu sananen.

Venetsian kaupunki puolestaan symbolisoi Aschenbachin karttamaa, rappeutunutta todellisuutta. Keskiajalla niin mahtavan tasavallan kuihtuminen, niin kutsuttu kultainen auringonlasku, oli alkanut 1400-luvulla. Vuonna 1718 solmittu Passarowitzin rauhansopimus Turkin kanssa sinetöi lopullisesti Venetsian kohtalon, kun kaupunki menetti merkittäviä merentakaisia alueita Turkille – mukaan lukien Peloponneson niemimaa. Seurasi poliittinen neutraliteetti, jolloin Venetsian uljas laivasto lahosi satamassa, kun taas vielä toistaiseksi varakkaan aristokratian intressit suuntautuivat yhä enenevissä määrin meren sijasta mantereelle. 1700-luvulla Venetsia oli kuitenkin edelleen yksi Euroopan varakkaimmista ja hienostuneimmista kaupungeista. Se oli musiikin keskus, joka myös vapaamielisenä ilottelupaikkana houkutteli idästä ja lännestä kauppiaita, taiteilijoita, aristokraatteja, seikkailijoita ja intellektuelleja. Vuonna 1798 Venetsia liitettiin Itävaltaan ja vuonna 1866 Italian kuningaskuntaan. Poliittista apatiaa seurasi kulttuurinen apatia, ja entisestä maailmanvallasta tuli pelkkä rapistuva turistikohde.

Järjestelmällinen turismi oli alkanut kehittyä Venetsiassa viimeistään 1600-luvulla, kun kaupunki liitettiin osaksi Grand touria. Vähitellen matkailusta tuli kaupungin yksi merkittävimmistä tulonlähteistä; tästä syystä kaupunkilaiset pyrkivät kätkemään koleraepidemian niin Mannin novellissa kuin Viscontin elokuvassakin. 1800-luvulla Venetsia oli erityisesti taiteilijoiden ja kirjailijoiden suosiossa. Venetsiassa kävivät ainakin Lord Byron, John Ruskin, Richard Wagner (joka myös kuoli Venetsiassa), Henry James, Maurice Barrès ja Thomas Mann. Kaupungin viehätys piili toki sen kauneudessa ja taideaarteissa, mutta myös sen traagisessa historiassa. Maailmanvallan loppu konkretisoitui hajoavassa arkkitehtonisessa kauneudessa. Tästä syystä 1800-luvun lopun myöhäisromanttiset kirjailijat antoivat kaupungille nimen ”kuoleman kaupunki”, jonka rappiosta ja kuolemasta Viscontin elokuva tarjoaa mitä raadollisimman representaation.

***

Viscontin elokuvassa, Aschenbachin saapuessa laivalla Venetsiaan, kaupungin historiallinen silhuetti häämöttää kaukaisena horisontissa. Mutta tällä kertaa Aschenbach ei edes mene Venetsiaan. Kaiken kaikkiaan elokuvassa Venetsia on lähes olematon. Vain muutama kohtaus on sijoitettu kaupunkiin, jossa kamera vangitsee vain muutaman ihmisen. Visconti ei liioin tee kunniaa kaupungin monumenteille. Vain kerran Pyhän Markuksen tori ja Rialton silta vilahtavat taustalla kameran fokuksen ollessa tiukasti Aschenbachissa.

Elokuvan alkumetreiltä lähtien Venetsia symbolisoi sitä rappeutuvaa ja raadollista reaalitodellisuutta, josta Aschenbach kaikin voimin haluaa paeta. Ensimmäinen ihminen, jonka kanssa Aschenbach on tekemisissä aluksen rantauduttua, on rahvaanomainen ja meikattu vanha mies. Gondolinkuljettaja, joka vie Aschenbachin vastoin tämän tahtoa Lidolle, osoittautuu huijariksi. Napolilaisten muusikoiden äänekäs musiikki rikkoo räikeällä tavalla Grand Hotel des Bainsin hienostunutta auvoisuutta. Lopulta kaupungin valtaa koleraepidemia. Elokuvan viimeisissä kohtauksissa Visconti tarjoaa apokalyptisia visioita palavista jätekasoista saastaisilla ja ahtailla, pimeillä ja autioilla kaduilla, joilla meikattu ja maalattu Aschenbach pakkomielteisesti seuraa vaalea-asuista Tadziota. Groteskin ja epätoivoisen tunnelman kruunaa Mahlerin melankolinen musiikki. Visconti on armoton: pelastusta ei ole rapistuvalle kaupungille, eikä liioin Aschenbachille, jonka kauniiseen kuolemaan Lidon rannalla elokuva kauniisti päättyy.

***

Suomen Kansallisteatteri esittää nyt keväällä ja ensi syksynä Michael Baranin dramatisoiman ja ohjaaman, Mannin pienoisromaaniin perustuvan näytelmän ”Kuolema Venetsiassa”. Muiden aiheiden lisäksi on myös mielenkiintoista nähdä, miten Venetsian rappio esitetään näyttämöllä.

***

Lähteistäni haluaisin mainita erityisesti Henry Baconin teoksen Visconti. Explorations of Beauty and Decay (1998).

Primo Levi ja Tällainenko on ihminen

Kirjoittanut: MB

Primo Levi (s. 31.7.1919 – k.11.4.1987, Torino) oli italialainen kirjailija ja kemisti sekä holokaustin selviytyjä. Hän on kirjoittanut niin romaaneja ja novelleja kuin myös esseitä ja runoja. Levi valmistui Torinon yliopistosta kemistiksi, ja aloitti kirjoittamisen vasta keskitysleiriltä selviytymisen jälkeen. Hänen tunnetuimpiin teoksiinsa lukeutuvat hänen esikoisromaaninsa Se questo è un uomo (suom. Tällainenko on ihminen), La Tregua (suom. Aselepo) ja Il sistema periodico (suom. Jaksollinen järjestelmä).

Se questo è un uomo on Levin omaan, henkilökohtaiseen kokemukseensa perustuva muistelma hänen vuoden kestäneestä vankeudestaan Auschwitzin keskitysleirillä, jonne hän joutui jäätyään kiinni sodanaikaisesta Italian vastarintaliikkeen riveistä. Levi lähetettiin leirille yhdessä 650 muun italialaisen kanssa, joista vain hän ja 19 muuta selviytyivät. Kirjaa on käännetty usealla eri kielelle, ja se on merkittävä kuvaus italialaisia kohdanneista juutalaisvainoista ja keskistysleirien epäinhimillisistä elinolosuhteista. La Tregua taas kertoo tarinan Levin vaikeasta paluusta keskitysleirille sieltä vapautumisen jälkeen. Il sistema periodico on omaelämänkerrallinen novellikokoelma, jossa novellit kertovat hänen elämänvaiheistaan ja jotka on nimetty jaksollisen järjestelmän mukaan.

Se questo è un uomo on romaani, jonka kerronta on varsin arkista ja melko neutraalia; Levi ei lähde mässäilemään ahdistuksella ja hirmuteoilla, vaan kertoo tarinansa melko yleisellä tasolla kuitenkin yhdistäen sen omaan tarinaansa, eli vankiin numero 174 517. Levi luottaa kerronnassaan jo itsessään surulliseen aiheeseen, josta ihmiset tietävät jo suurimmat kauheudet. Ajatus on enemmänkin tuoda epäinhimillisen kokemuksen jokapäiväinen, suunnaton surkeus rivien välistä lukijalle, joka yhdistää lukemansa jo tuttuun konseptiin syventämällä sitä entisestään.  Kertomus on karu ja koruton kokonaisuus, joka ei varmasti jätä lukijaansa ilman ajatuksia. Yksityiskohtainen kuvaus esimerkiksi veden ja ruoan puutteesta, työn raadollisuudesta ja epäinhimillisistä elinoloista menee mielestäni paljon syvemmälle pinnan alle kuin dramaattinen ja maalaileva kirjoitus. Levin tapauksella ilmaus ”less is more”, vähemmän on enemmän, pitää todellakin paikkansa. Levi käsittelee myös rivien välissä ihmisyyden luonnetta; vangittuja ei nähdä eikä kohdata ihmisinä vaan kasvottomina olioina, numeroituna massana, joilla ei ole minkäänlaista arvoa ja jotka kuka tahansa voi tappaa.

Lukukokemus oli herättelevä, ja toi minulle uutta perspektiiviä holokaustin tapahtumiin. Levin pelkistetty ja klassinen kerronta tekivät vaikutuksen, ja en itse lisäisi kerrontaan oikeastaan mitään enempää. Juurikin se banaali mutta samanaikaisesti taitava tapa, jolla Levi kertoo kokemuksistaan, toi tarinan itseäni hyvin lähelle, ja piti lukemisen mielenkiintoisena. On aina hienoa, jos kirjailijan tyyli erottuu joukosta ja se tuo lukukokemukseen jotain uutta.

MB

Lirio Abbate ja Mafian naiset

Kirjoittanut: MB

Lirio Abbate on italialainen journalisti ja kirjailija, joka on syntynyt 26.2.1971 Sisiliassa, Palermon Castelbuonossa. Hän aloitti uransa lehdistössä vuonna 1990 työskennellen sisilialaiselle valtakunnalliselle sanomalehdelle Il Giornale di Sicilia:lle. Hän on työskennellyt vuodesta 1997 Italian suurimmalle multimediatoimistolle ANSA:lle ja toimi aikaisemmin myös La Stampa:n Sisilia-vastaavana. Vuodesta 2009 hän on toiminut myös L’Espresso:n edustajana. Abbaten kirjoitukset liittyvät pääasiassa mafiaan ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Hän on paljastanut kirjoituksissaan mafian rikoksia laajojen taustatutkimusten pohjalta ja kirjoittanut Italian suurimmista mafiaskandaaleista. Vaikka monet Italian vaikutusvaltaiset ihmiset eivät uskalla käsitellä tätä varsin tulenarkaa teemaa, se ei ole pysäyttänyt Abbatea. Hän on kirjoittanut aiheesta runsaasti ja monipuolisesti seitsemän romaanin verran. Koska kunnia ja arvostus kuuluvat mafian pääpilareihin, on Abbate saanut uransa aikana lukuisia tappouhkauksia. Hän on elänyt turvallisuutensa varmistamiseksi vuodesta 2007 perheineen poliisin suojeluksessa; samana vuonna mafia yritti murhata hänet hänen autonsa alle asetetulla pommilla. Abbate ei olisi vapaaehtoisesti halunnut paeta kotiseutunsa uhkia, mutta samana vuonna hänet siirrettiin työnsä puolesta Palermosta Roomaan.

Abbate on Italiassa hyvin tunnustettu ja arvostettu journalisti ja vaikuttaja, josta kertovat hänen lukuisat palkintonsa. Niihin lukeutuvat muun muassa yksi Italian arvostetuimmista journalistien palkinnoista eli Premiolino vuonna 2010 sekä Italian tasavallan kunniapalkinto, joka annetaan tasavallan presidentti Giorgio Napolitanon aloitteesta. Abbate ei ole lukuisista tappouhkauksista huolimatta aikeissa lopettaa; hän kokee, että mitä enemmän aiheesta puhutaan, sen parempi. Abbaten vankka ja luotettava asemansa Italiassa on ollut myös perustana lukemani Mafian naiset -teokselle; kirjan mafiasta irtautuneet naiset uskalsivat luottaa häneen ja kertoivat hänelle tarinansa, josta teos oikeuden pöytäkirjojen lisäksi sai alkunsa.

Fimmine Ribelli – Come le donne salveranno il Paese dalla ‘ndrangheta (suom. Mafian naiset) kertoo vanhan calabrialasen mafian ’Ndrangheta:n klaanin naisista. Se on erittäin mielenkiintoinen, järkevästi kasattu kokonaisuus, joka ei jätä lukijaansa epätietoon mafian kauheuksista ja elämäntyylistä. Se paljastaa mafian raa’at, epäinhimilliset toimintatavat, ja sen, kuinka klaaniin kuuluva nainen ei viimekädessäkään kuulu itselleen vaan on isänsä, veljiensä ja miehensä omaisuutta. Teos kertoo näiden poikkeuksellisten, mafiaa vastaan kapinoivien naisten selviytymistarinoita kuin surullisia loppujakin. Tämä teos saattaa jopa olla yksi mielenkiintoisimmista kirjoista, joita olen koskaan lukenut.

Kirjassa käsitellään Calabrian ja Sisilian mafiaklaanien elämää sekä yleisellä että yksittäisten naisten tasolla. Abbate keskittyy erityisesti pieneen calabrialaiseen kaupunkiin nimeltä Rosarno, jossa vallan ovat jakaneet Pesecet ja Pelloccot. Klaanien naisten vaikea tausta alkaa heti lapsuudesta; he syntyvät keskelle väkivaltaa, kiristystä ja huumekauppaa. Naiset tietävät jo hyvin nuorena klaanin miesten puuhista ja ymmärtävät hyvin, mitä heidän ympärillään tapahtuu. Naisten korvia ei ehkä voida suojata, mutta heidän vapautensa on erittäin rajoitettua; heidän liikkeitään ja sosiaalisia suhteitaan vartioidaan tarkasti, ja epäilysten herättyä he eivät välty rangaistuksilta; naisilta odotetaan miehille vastakohtaisesti täydellistä lojaaliutta, ja sen rikkominen johtaa uskottomuuden maksamiseen hengellään. Kunniamurha uskottomalle naiselle on yksi ’Nranghetan vanhimmista säännöistä, ja käytännölle ei ole näkymässä loppua. Naiset aloittavat seurustelun hyvin varhain, ja suuri osa heistä saattaa olla naimisissa jo 16 vuoden iässä. He tulevat äidiksi nuorena ja elävät loppuelämänsä miehensä väkivaltaisuuden, vankilareissujen, vieraiden naisten ja oman eristyneisyytensä taakka harteillaan. Naisten haaveilu klaanielämän ulkopuolisesta maailmasta ei siis ole ihmekään.

Kun nainen uskaltaa aloittaa kapinoimisen ja onnistuu pääsemään virkavallan puheille, otetaan heidät poliisin suojelukseen. Valinta ei kuitenkaan ole koko elämänsä eristyksissä ja perheensä keskellä eläneelle naiselle helppo; omalla perheellä on suuri määrä valtaa naisten manipuloimisessa. Kiristys lapsilla ja perheen rakkautta ja hyväksyntää pursuavat puhelut saavat naiset palaamaan takaisin, jolloin heidän elämänsä on määrä lopettaa. Näitä naisia odottavat kotona lavastetut itsemurhat, väijytykset, mielenterveysongelmaisen status tai oman perheenjäsenen tai muun klaanin jäsenen suorittama murha.

Toivoa tähän synkkään todellisuuteen tuovat tämän teoksen tarinat, joissa naisten on ollut mahdollista vapautua mafian kahleista ja aloittaa uusi elämä. Heille vapaus ei tarkoita vain vapautta elää ja liikkua ilman pelkoa vaan myös vapautta valita, keitä he ovat.

MB

Elena Ferrante ja Hylkäämisen päivät

Kirjoittanut: MB

Elena Ferrante on italialainen, salanimeä käyttävä kirjailija. Kotimaassa ja ulkomailla saadusta suuresta suosiostaan huolimatta hän on halunnut pitää henkilöllisyytensä salassa, ja antaa teostensa puhua puolestaan. Spekulaatioita hänen henkilöllisyydestään on ollut Italiassa hänen uransa aikana useita, mutta mitään ei ole vielä saatu virallisesti ja varmuudella selville. Mitä kirjailijasta tiedetään, on se, että hän on syntynyt Napolissa vuonna 1943.

Ferrante on julkaissut 8 romaania sekä yhden lastenkirjan ja esseen. Hänen teoksiaan on käännetty usealle eri kielelle, ja ne ovat saaneet suurimmaksi osaksi positiivista kritiikkiä. Hänen kirjallisen lahjakkuutensa puolesta puhuu esimerkiksi hänen vuoden 1992 esikoisromaaninsa L’amore molesto (suom. Amalian rakkaus), joka voitti aikaan arvostetut Procida Isola di Arturo-Elsa Morante- ja Oplonti d’argento -palkinnot. Teos oli myös ehdokkaana Strega-palkinnon saajaksi. Ferranten teosten pohjalta on tehty myös kaksi elokuvaversiota, jotka ovat edellä mainittu Amalian rakkaus, jonka on ohjannut Martone sekä itse lukemani teos I giorni dell’abbandono (suom. Hylkäämisen päivät), jonka on ohjannut Roberto Faenza. Kirjana se ilmestyi vuonna 2002. Ferranten teoksia yhdistää naisen rooli päähenkilönä.

Jo teoksen nimi johdattelee hyvin sisälle sen teemaan, sillä romaani on kuin päiväkirja jätetyn naisen elämästä. Kirjan ensimmäiset lauseet kuvaavat mielestäni erinomaisesti tekstin luonnetta ja tunnelmaa; niissä päähenkilö kuvailee, kuinka hänen miehensä jätti hänet huhtikuisena iltapäivänä, heti lounaan jälkeen heidän korjatessaan pois likaisia astioita. Kirjan päähenkilö on perheenäiti Olga, jonka hänen aviomiehensä Mario jättää yllättäen nuoremman, jo entuudestaan tutun naisen takia. Mario jättää aiemmin niin onnellisen perheenäidin yksin heidän kahden lapsensa ja koiransa kanssa oman onnensa nojaan. Hän ei ole valmis selittämään syitä käytökselleen tai käymään oikeaa keskustelua. Marion käytös on sekä lapsia että Olgaa vähättelevää, eikä häntä liioin hetkauta vaimonsa henkinen tai taloudellinen selviytyminen.

Tapahtuneesta järkyttynyt Olga kokee aluksi shokin, jonka jälkeen pimeät ajatukset alkavat vallata hänen mieltään. Yksinäisyys ja jätetyksi tuleminen saavat hänet ahdistuksen valtaan, eikä hän koe enää hallitsevansa elämäänsä. Tunteet alkavat kehittyä alun epäuskosta vihaksi, raivoksi, vainoharhaisuudeksi ja katkeruudeksi, joka saa hänet toimimaan itselleen vieraalla tavalla, kuten aggressiivisena raivoamisena tai naapurinmiehen sänkyyn päätymisenä. Olga jopa hyökkää miehensä kimppuun törmätessään tähän ja tämän uuteen naisystävään kadulla.

Ferrante on rakentanut hienon, kompleksin ja todenmukaisen kuvauksen siitä, kuinka pohjalle hylätyksi jääminen voi ihmisen, ja varsinkin naisen viedä. Naisnäkökulma oli itselleni yksi mieleisimpiä asioita tässä teoksessa, sillä se toi esille ajatuksia ja aiheita, joihin oli helppo samaistua. Teksti oli monin paikoin hyvin intensiivistä luettavaa, sillä Olgan tuntemaa inhoa, ahdistuneisuutta, vastenmielisyyttä ja harhakuvitelmia oli kuvattu hyvin tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Kerronta vie lukijan pintaa syvemmälle, ja koen sen jopa antavan enemmän ymmärrystä tilanteesta ihmiselle, joka ei ole itse kokenut samankaltaista menetystä. Kontrastin kerrontaan ja Olgan mielen vuoristorataan luo juurikin hylkäämisen tuomat erilaiset tuntemukset; Olga katkeroituu ja menettää elämänsä merkityksen, mutta toisaalta oppii myös älykkäästi selviytymään ja sopeutumaan kokemaansa menetykseen. Hän oppii näkemään huomisessa toivoa, joka osoittaa tarinan lopulta hyvin opettavaisen ja todentuntuisen luonteen.

 

MB

Primo Levi – Se questo è un uomo Suomennettu: Tällainenko on ihminen

Kirjoittanut: RN

 

Primo Levi on Torinossa, Piemonten maakunnassa, 31. heinäkuuta 1919 syntynyt juutalainen kemisti, kirjailija ja Auschwitzin keskitysleiriltä selvinnyt mies. Hän kuoli tehden itsemurhan 11. toukokuuta 1987, joskin jotkut uskovat, että kuolema ei ollut tahallinen.

Levillä oli kemian tutkinto Torinon yliopistosta. Kirjoittaessaan ensimmäisiä kirjojaan hänellä ei ollut kokemusta kirjoittamisesta eikä niinkään erityistä kielellistä lahjakkuutta. Myöhemmin kirjan Se questo è un uomo julkaissut Einaudi kieltäytyi aluksi kirjan kustantamisesta, koska sodan muistot olivat liian tuoreita, eikä Levi ollut kokenut saatikka tunnettu kirjailijana.

Myöhemmin kirjaa on myös käännetty monille kielille ja se on tärkeä teos nuoremmille sukupolville, jotka eivät tiedä sodan ja juutalaisvainojen tuhoisista vaikutuksista. Primo Levi itse oli tarkka kirjan käännettyjen versioiden, erityisesti saksankielisen version, paikkansapitävyydestä. Levi vaati, ettei sanaakaan saanut muuttaa ja että hänen olisi nähtävä käännökset ennen julkaisua.

Primo Levin tuotantoon kuuluu enimmäkseen muistelmia, novelleja, runoja ja esseitä. Se questo è un uomo on muistelma hänen kiinniotostaan ja vuoden kestäneestä olostaan keskitysleirillä, ennen leirin vapauttamista. 650:stä Italian juutalaisesta, jotka lähetettiin Levin kanssa keskitysleirille, hän on yksi kahdestakymmenestä selvinneestä. Levi oli mukana sodanaikaisessa Italian vastarintaliikkeessä ja joutui sen vuoksi kiinniotetuksi ja leirille. Kirjan muistelmat ovat kaikki todellisia tapahtuneita asioita, joita nuori mies koki. Sen vuoksi kirja pysäyttää ja koskettaa.

La tregua (suom. Aselepo) on jatko-osa, jossa Primo Levi kertoo hänen matkastaan takaisin Italiaan Auschwitzin leiriltä vapauduttuaan. Tämäkään matka ei ollut helppo: Euroopassa tilanne oli kaoottinen pitkän sodan ja suurien pakolaismäärien takia, eivätkä kuljetusyhteydet toimineet.

Mielestäni romaani Se questo è un uomo on ajatuksia herättävä, karu ja myös äärettömän mielenkiintoinen kirja. Levi osaa kirjoittaa sillä tavalla, että lukijana minusta tuntui kuin hän kertoisi tarinaa juuri minulle. Vaikka vieläkin italian kielellä lukeminen on paikoin vaikean tuntuista, tuntui hienolta, kun välillä huomasin täysin uppoutuvani Levin kertomukseen. Kerronta on hyvin yksityiskohtaista ja arkista, eikä sitä ole väritetty ylimääräisellä draamalla. Surullinen aihe ja täysi epäinhimillisyys puhuvat puolestaan. Kirjan alkupuolella Levi muun muassa pohtii, milloin saa keittoa nälkään, miten keittoa voi syödä ilman lusikkaa ja mistä voisi saada lusikan. Elämä keskitysleirillä on raadollista raatamista ja kuoleman odottamista eikä siellä täyty edes elämän perusedellytykset.

Kirjan loppuun on liitetty täydennysosa, joka on alun perin tehty vuonna 1979 julkaistuun koululaispainokseen. Se sisältää kysymyksiä, joita Levi oli saanut kirjan lukeneilta opiskelijoilta. Kuitenkin Levi oli päättänyt liittää kysymysosion myös lukemaani painokseen, koska myös aikuisilta on tullut samankaltaisia kysymyksiä. Mielestäni tämä osa oli todella mielenkiintoinen. Levi muun muassa kertoo paluustaan keskitysleirille muistojuhlaan vuonna 1965 ja tuntemuksistaan hyvin henkilökohtaisesti. Myös lisäosan avulla kirja tuli lähemmäs lukijaa ja loi vastavuoroisuutta. Kirja on herättänyt lukijoilla kysymyksiä, joihin lopussa saa vastauksen Leviltä itseltään.

RN

Futurismia(ko) Väinämöisen Suomessa?

FAM

Marja Härmänmaa

Onko avantgardistinen taide nuorelle kansakunnalle liian… avantgardistista? Kyllä on. Avantgarden (alku)taival 1900-luvun alun Suomessa oli tuskainen. Aihetta on käsitellyt mm. amerikansuomalainen Nikolai Sadik-Ogli artikkeleissaan ja tutkielmassaan, jonka otsikko on osuvasti ”Don’t Shoot Väinämöinen”.

Kun itsenäisyydestä haaveilevassa Suomessa taidetta tarvittiin luomaan suomalaista kansallisidentiteettiä, piti sen ammentaa inspiraationsa suomalaisesta mytologiasta, maaseudusta ja luonnosta. Näistähän suomalaisuus on tehty. Surullista kyllä, vielä 100 vuotta myöhemminkin suomalaisuuden peruspilarit ovat mitä suuremmassa määrin muuttumattomat: Kalevala, järvet ja metsä. Väinämöinen pitää sitkeästi pintansa. Ei liene yllätys, että tähän vahvaan humukseen uusien ulkomaalaisten virtausten oli vaikea tunkeutua.

Italialaisen Filippo Tommaso Marinettin vuonna 1909 perustama futurismi oli sotienvälisessä, itsenäisessä Suomessa sangen heikosti tunnettu. Kirjallisuudenhistoriastamme löytyy vain muutama, lyhyt sitaatti Marinettista. Vuonna 1929 Olavi Paavolainen omisti suomalaisen modernismin kulttiteoksessaan Nykyaikaa etsimässä yhden luvun futurismille esseessä ”Säikähtyneet muusat”. Se olikin vuosikymmenten ajan merkittävin suomalainen katsaus italialaiseen futurismiin.

Paavolaisen mukaan futurismi oli “modernin maailman ilmiö”. Marinetti oli keksinyt ”modernolatrian”, modernin…

View original post 580 more words

Io non ho paura, di Niccolò Ammaniti

Kirjoittanut: Domenico, “Miko”, Pardo

Il libro in oggetto, pubblicato nel 2001 è riuscito a diventare in breve tempo un vero e proprio classico, apprezzato da critica e pubblico.

Il romanzo – di fantasia, è bene sottolinearlo – narra le vicende di alcuni ragazzini residenti in un paesino pugliese pressoché disabitato, Acqua Traverse (frazione di Lucignano). Il periodo nel quale si snocciolano gli eventi è definito chiaramente: estate 1978.

Gli elementi sono semplici, ma chiari. Il protagonista del libro è Michele Amitrano, un bambino di 9 anni sveglio e coraggioso. Durante la torrida estate meridionale, i ragazzini scorrazzano per i campi, inventandosi passatempi, sfidandosi negli sport o dedicandosi ad avventure (gli eventi si svolgono ben prima dell’avvento di videogiochi et similia) e vivendo secondo le regole tipiche di tutti i “branchi”.

Seguendo il suo istinto altruista, Michele salva l’unica ragazza del gruppo (a parte la sorellina di Michele, Maria) da una umiliante penitenza. È così che arriva a perlustrare un casale abbandonato ed a rendersi conto che quel luogo diroccato e tetro nascondeva dei segreti che andavano scoperti. Infatti, dopo una rovinosa caduta, si trova a scoprire una fossa, dove vi era nascosto un bambino della sua età. Sconvolto ed incuriosito al tempo stesso, Michele non racconta a nessuno il contenuto della propria scoperta.

Nel frattempo, il padre di Michele (probabilmente un camionista che lavora al Nord) fa rientro a casa. La famiglia del ragazzo è adesso al completo, insieme alla madre Teresa ed alla piccola Maria. Si tratta di una famiglia povera, i genitori sono a tratti severi, a tratti amorevoli, lunatici e passionali, con caratteristiche che all’inizio sembrano solo figlie di stereotipo sul Sud, ma che invece si riveleranno connesse con le vicende narrate. Il padre comunica alla famiglia l’arrivo di un non meglio specificato “amico del Nord”. La notizia non viene presa bene da Michele, ma tant’è.

In occasione dell’arrivo “dell’amico”, a casa Amitrano si svolgono delle riunioni fra gli adulti del paese che si protraggono fino a tarda notte. Lo sveglio Michele riesce ad intuire una realtà sconvolgente: il ragazzino visto nella buca, quel giorno al casale diroccato, è stato in realtà rapito da suo padre in combutta col resto degli adulti. Quel bambino si chiama Filippo Carducci ed i genitori (nello specifico la madre) lo stanno cercando disperatamente tramite accorati appelli alla TV.

Gli incontri tra Michele e Filippo (in evidente e costante stato di delirio/shock) proseguono e si fanno sempre più rischiosi. Una questione così grande, nelle mani di un bambino: il segreto non poteva durare a lungo! Infatti Michele commette l’errore di raccontare tutto al cugino/amico Salvatore (l’unico bambino ricco del gruppo), il quale – a sua volta – confessa la pesante notizia al pericoloso ed ambiguo Felice Natale, fratello maggiore di Teschio (il bullo del gruppo dei ragazzini). Felice, forte della soffiata, coglie Michele con le “mani nella marmellata”, e lo riporta con violenza a casa. Inizia il panico nel mondo degli adulti, i quali tentano “con le buone e con le cattive” di comprare il silenzio di Michele, provando a tenerlo fuori il più possibile dalla vicenda.

Il coraggio del piccolo Amitrano rompe, ancora una volta, gli indugi. La paura che venisse fatto del male a Filippo mette le ali ai piedi di Michele, che in sella alla sua inseparabile bici tenta il salvataggio in extremis dello sventurato amico. Anche gli adulti sono pronti alla mossa decisiva, perciò le strade e le storie si incrociano drammaticamente. Il padre di Michele, insieme al losco complice venuto da lontano ed agli altri della cricca, vogliono far sparire per sempre la “patata bollente” rappresentata dal ragazzino sequestrato, perché sentono il fiato sul collo delle Forze dell’Ordine. Sono una banda di ignoranti ed incapaci, ed è il mix di queste caratteristiche a portare il padre di Michele, preso da panico e raptus, a sparare alla cieca, colpendo il figlio. La vicenda si conclude con l’arrivo dell’ambulanza, lo scrittore non ci dice come siano andate a finire le cose, ma si presuppone che Michele sia sopravvissuto, Filippo restituito all’affetto dei cari, e gli adulti/mostri assicurati alla Giustizia.

La trama – oltre al lessico ed alle tecniche di linguaggio utilizzati da Ammaniti – sono una vera e propria sceneggiatura cinematografica. Non a caso, dal libro è stato tratto un film di successo diretto dal premio Oscar Gabriele Salvatores. Quest’ultimo ha saputo riprodurre, a mio modesto parere, in maniera magistrale tutti i colori, i suoni, le espressioni tipiche delle afose giornate estive di un Sud periferico, dimenticato da Dio.

Il romanzo risulta avvincente, di facile lettura. Il mondo dei bambini, con la sua innocenza ed il suo coraggio, surclassa ancora una volta il mondo degli adulti, che risultano essere ancora una volta i veri “piccoli”. Il ragazzino Michele scopre il gioco dei “grandi”. Un gioco crudele, messo in atto da persone infime tanto intellettualmente quanto eticamente, trovatesi per presunzione ed avidità (dettate da una sorta di “riscatto sociale”) a commettere il reato più brutale. Michele, anche da ferito, non ha avuto paura, dando l’ennesima lezione a quel branco di balordi (padre compreso), terrorizzati ed intenti a fuggire e nascondersi come topi.

E sul tema centrale del titolo e del romanzo, la paura, la sintesi migliore possibile si trova proprio nelle parole di Pino Amitrano, pronunciate “in tempi non sospetti” al figlio:
“Piantala con questi mostri, Michele. I mostri non esistono. I fantasmi, i lupi mannari, le streghe sono fesserie inventate per mettere paura ai creduloni come te. Devi avere paura degli uomini, non dei mostri”, mi aveva detto papà un giorno che gli avevo chiesto se i mostri potevano respirare sott’acqua.

 

Niccolò Ammaniti è nato a Roma il 25 settembre 1966. Il suo primo romanzo, “Branchie”, è uscito nel 1994. Insieme al padre Massimo ha pubblicato “Nel nome del figlio”, un saggio sui problemi dell’adolescenza. Nel 1996 ha pubblicato la raccolta di racconti “Fango”; tre anni dopo è uscito “Ti prendo e ti porto via”. Con il suo romanzo successivo, “Io non ho paura” ha vinto il Premio Viareggio. Nel 2006 ha pubblicato “Come Dio comanda”, vincitore del Premio Strega, che compone, insieme a “Io non ho paura”, un ideale dittico sul rapporto padre-figlio. Nel 2009 ha pubblicato il romanzo “Che la festa cominci”, nel 2010 “Io e te”, nel 2012 la raccolta di racconti “Il momento è delicato”.
Dai suoi libri sono stati tratti al momento cinque film: “L’ultimo capodanno” (di Marco Risi, 1998); “Branchie” (di Francesco Ranieri Martinotti, 1999); “Io non ho paura” e “Come Dio comanda” (entrambi diretti da Gabriele Salvatores, 2003 e 2008); “Io e te” (di Bernardo Bertolucci, 2012).

Fonte: Niccolò Ammaniti – “Io non ho paura” – Einaudi Stile Libero (ed. 2011, 230 pagine) – http://www.niccoloammaniti.it

 

Domenico, “Miko”, Pardo