Elena Ferrante ja Hylkäämisen päivät

Kirjoittanut: MB

Elena Ferrante on italialainen, salanimeä käyttävä kirjailija. Kotimaassa ja ulkomailla saadusta suuresta suosiostaan huolimatta hän on halunnut pitää henkilöllisyytensä salassa, ja antaa teostensa puhua puolestaan. Spekulaatioita hänen henkilöllisyydestään on ollut Italiassa hänen uransa aikana useita, mutta mitään ei ole vielä saatu virallisesti ja varmuudella selville. Mitä kirjailijasta tiedetään, on se, että hän on syntynyt Napolissa vuonna 1943.

Ferrante on julkaissut 8 romaania sekä yhden lastenkirjan ja esseen. Hänen teoksiaan on käännetty usealle eri kielelle, ja ne ovat saaneet suurimmaksi osaksi positiivista kritiikkiä. Hänen kirjallisen lahjakkuutensa puolesta puhuu esimerkiksi hänen vuoden 1992 esikoisromaaninsa L’amore molesto (suom. Amalian rakkaus), joka voitti aikaan arvostetut Procida Isola di Arturo-Elsa Morante- ja Oplonti d’argento -palkinnot. Teos oli myös ehdokkaana Strega-palkinnon saajaksi. Ferranten teosten pohjalta on tehty myös kaksi elokuvaversiota, jotka ovat edellä mainittu Amalian rakkaus, jonka on ohjannut Martone sekä itse lukemani teos I giorni dell’abbandono (suom. Hylkäämisen päivät), jonka on ohjannut Roberto Faenza. Kirjana se ilmestyi vuonna 2002. Ferranten teoksia yhdistää naisen rooli päähenkilönä.

Jo teoksen nimi johdattelee hyvin sisälle sen teemaan, sillä romaani on kuin päiväkirja jätetyn naisen elämästä. Kirjan ensimmäiset lauseet kuvaavat mielestäni erinomaisesti tekstin luonnetta ja tunnelmaa; niissä päähenkilö kuvailee, kuinka hänen miehensä jätti hänet huhtikuisena iltapäivänä, heti lounaan jälkeen heidän korjatessaan pois likaisia astioita. Kirjan päähenkilö on perheenäiti Olga, jonka hänen aviomiehensä Mario jättää yllättäen nuoremman, jo entuudestaan tutun naisen takia. Mario jättää aiemmin niin onnellisen perheenäidin yksin heidän kahden lapsensa ja koiransa kanssa oman onnensa nojaan. Hän ei ole valmis selittämään syitä käytökselleen tai käymään oikeaa keskustelua. Marion käytös on sekä lapsia että Olgaa vähättelevää, eikä häntä liioin hetkauta vaimonsa henkinen tai taloudellinen selviytyminen.

Tapahtuneesta järkyttynyt Olga kokee aluksi shokin, jonka jälkeen pimeät ajatukset alkavat vallata hänen mieltään. Yksinäisyys ja jätetyksi tuleminen saavat hänet ahdistuksen valtaan, eikä hän koe enää hallitsevansa elämäänsä. Tunteet alkavat kehittyä alun epäuskosta vihaksi, raivoksi, vainoharhaisuudeksi ja katkeruudeksi, joka saa hänet toimimaan itselleen vieraalla tavalla, kuten aggressiivisena raivoamisena tai naapurinmiehen sänkyyn päätymisenä. Olga jopa hyökkää miehensä kimppuun törmätessään tähän ja tämän uuteen naisystävään kadulla.

Ferrante on rakentanut hienon, kompleksin ja todenmukaisen kuvauksen siitä, kuinka pohjalle hylätyksi jääminen voi ihmisen, ja varsinkin naisen viedä. Naisnäkökulma oli itselleni yksi mieleisimpiä asioita tässä teoksessa, sillä se toi esille ajatuksia ja aiheita, joihin oli helppo samaistua. Teksti oli monin paikoin hyvin intensiivistä luettavaa, sillä Olgan tuntemaa inhoa, ahdistuneisuutta, vastenmielisyyttä ja harhakuvitelmia oli kuvattu hyvin tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Kerronta vie lukijan pintaa syvemmälle, ja koen sen jopa antavan enemmän ymmärrystä tilanteesta ihmiselle, joka ei ole itse kokenut samankaltaista menetystä. Kontrastin kerrontaan ja Olgan mielen vuoristorataan luo juurikin hylkäämisen tuomat erilaiset tuntemukset; Olga katkeroituu ja menettää elämänsä merkityksen, mutta toisaalta oppii myös älykkäästi selviytymään ja sopeutumaan kokemaansa menetykseen. Hän oppii näkemään huomisessa toivoa, joka osoittaa tarinan lopulta hyvin opettavaisen ja todentuntuisen luonteen.

 

MB

Primo Levi – Se questo è un uomo Suomennettu: Tällainenko on ihminen

Kirjoittanut: RN

 

Primo Levi on Torinossa, Piemonten maakunnassa, 31. heinäkuuta 1919 syntynyt juutalainen kemisti, kirjailija ja Auschwitzin keskitysleiriltä selvinnyt mies. Hän kuoli tehden itsemurhan 11. toukokuuta 1987, joskin jotkut uskovat, että kuolema ei ollut tahallinen.

Levillä oli kemian tutkinto Torinon yliopistosta. Kirjoittaessaan ensimmäisiä kirjojaan hänellä ei ollut kokemusta kirjoittamisesta eikä niinkään erityistä kielellistä lahjakkuutta. Myöhemmin kirjan Se questo è un uomo julkaissut Einaudi kieltäytyi aluksi kirjan kustantamisesta, koska sodan muistot olivat liian tuoreita, eikä Levi ollut kokenut saatikka tunnettu kirjailijana.

Myöhemmin kirjaa on myös käännetty monille kielille ja se on tärkeä teos nuoremmille sukupolville, jotka eivät tiedä sodan ja juutalaisvainojen tuhoisista vaikutuksista. Primo Levi itse oli tarkka kirjan käännettyjen versioiden, erityisesti saksankielisen version, paikkansapitävyydestä. Levi vaati, ettei sanaakaan saanut muuttaa ja että hänen olisi nähtävä käännökset ennen julkaisua.

Primo Levin tuotantoon kuuluu enimmäkseen muistelmia, novelleja, runoja ja esseitä. Se questo è un uomo on muistelma hänen kiinniotostaan ja vuoden kestäneestä olostaan keskitysleirillä, ennen leirin vapauttamista. 650:stä Italian juutalaisesta, jotka lähetettiin Levin kanssa keskitysleirille, hän on yksi kahdestakymmenestä selvinneestä. Levi oli mukana sodanaikaisessa Italian vastarintaliikkeessä ja joutui sen vuoksi kiinniotetuksi ja leirille. Kirjan muistelmat ovat kaikki todellisia tapahtuneita asioita, joita nuori mies koki. Sen vuoksi kirja pysäyttää ja koskettaa.

La tregua (suom. Aselepo) on jatko-osa, jossa Primo Levi kertoo hänen matkastaan takaisin Italiaan Auschwitzin leiriltä vapauduttuaan. Tämäkään matka ei ollut helppo: Euroopassa tilanne oli kaoottinen pitkän sodan ja suurien pakolaismäärien takia, eivätkä kuljetusyhteydet toimineet.

Mielestäni romaani Se questo è un uomo on ajatuksia herättävä, karu ja myös äärettömän mielenkiintoinen kirja. Levi osaa kirjoittaa sillä tavalla, että lukijana minusta tuntui kuin hän kertoisi tarinaa juuri minulle. Vaikka vieläkin italian kielellä lukeminen on paikoin vaikean tuntuista, tuntui hienolta, kun välillä huomasin täysin uppoutuvani Levin kertomukseen. Kerronta on hyvin yksityiskohtaista ja arkista, eikä sitä ole väritetty ylimääräisellä draamalla. Surullinen aihe ja täysi epäinhimillisyys puhuvat puolestaan. Kirjan alkupuolella Levi muun muassa pohtii, milloin saa keittoa nälkään, miten keittoa voi syödä ilman lusikkaa ja mistä voisi saada lusikan. Elämä keskitysleirillä on raadollista raatamista ja kuoleman odottamista eikä siellä täyty edes elämän perusedellytykset.

Kirjan loppuun on liitetty täydennysosa, joka on alun perin tehty vuonna 1979 julkaistuun koululaispainokseen. Se sisältää kysymyksiä, joita Levi oli saanut kirjan lukeneilta opiskelijoilta. Kuitenkin Levi oli päättänyt liittää kysymysosion myös lukemaani painokseen, koska myös aikuisilta on tullut samankaltaisia kysymyksiä. Mielestäni tämä osa oli todella mielenkiintoinen. Levi muun muassa kertoo paluustaan keskitysleirille muistojuhlaan vuonna 1965 ja tuntemuksistaan hyvin henkilökohtaisesti. Myös lisäosan avulla kirja tuli lähemmäs lukijaa ja loi vastavuoroisuutta. Kirja on herättänyt lukijoilla kysymyksiä, joihin lopussa saa vastauksen Leviltä itseltään.

RN

Futurismia(ko) Väinämöisen Suomessa?

FAM

Marja Härmänmaa

Onko avantgardistinen taide nuorelle kansakunnalle liian… avantgardistista? Kyllä on. Avantgarden (alku)taival 1900-luvun alun Suomessa oli tuskainen. Aihetta on käsitellyt mm. amerikansuomalainen Nikolai Sadik-Ogli artikkeleissaan ja tutkielmassaan, jonka otsikko on osuvasti ”Don’t Shoot Väinämöinen”.

Kun itsenäisyydestä haaveilevassa Suomessa taidetta tarvittiin luomaan suomalaista kansallisidentiteettiä, piti sen ammentaa inspiraationsa suomalaisesta mytologiasta, maaseudusta ja luonnosta. Näistähän suomalaisuus on tehty. Surullista kyllä, vielä 100 vuotta myöhemminkin suomalaisuuden peruspilarit ovat mitä suuremmassa määrin muuttumattomat: Kalevala, järvet ja metsä. Väinämöinen pitää sitkeästi pintansa. Ei liene yllätys, että tähän vahvaan humukseen uusien ulkomaalaisten virtausten oli vaikea tunkeutua.

Italialaisen Filippo Tommaso Marinettin vuonna 1909 perustama futurismi oli sotienvälisessä, itsenäisessä Suomessa sangen heikosti tunnettu. Kirjallisuudenhistoriastamme löytyy vain muutama, lyhyt sitaatti Marinettista. Vuonna 1929 Olavi Paavolainen omisti suomalaisen modernismin kulttiteoksessaan Nykyaikaa etsimässä yhden luvun futurismille esseessä ”Säikähtyneet muusat”. Se olikin vuosikymmenten ajan merkittävin suomalainen katsaus italialaiseen futurismiin.

Paavolaisen mukaan futurismi oli “modernin maailman ilmiö”. Marinetti oli keksinyt ”modernolatrian”, modernin…

View original post 580 more words

Io non ho paura, di Niccolò Ammaniti

Kirjoittanut: Domenico, “Miko”, Pardo

Il libro in oggetto, pubblicato nel 2001 è riuscito a diventare in breve tempo un vero e proprio classico, apprezzato da critica e pubblico.

Il romanzo – di fantasia, è bene sottolinearlo – narra le vicende di alcuni ragazzini residenti in un paesino pugliese pressoché disabitato, Acqua Traverse (frazione di Lucignano). Il periodo nel quale si snocciolano gli eventi è definito chiaramente: estate 1978.

Gli elementi sono semplici, ma chiari. Il protagonista del libro è Michele Amitrano, un bambino di 9 anni sveglio e coraggioso. Durante la torrida estate meridionale, i ragazzini scorrazzano per i campi, inventandosi passatempi, sfidandosi negli sport o dedicandosi ad avventure (gli eventi si svolgono ben prima dell’avvento di videogiochi et similia) e vivendo secondo le regole tipiche di tutti i “branchi”.

Seguendo il suo istinto altruista, Michele salva l’unica ragazza del gruppo (a parte la sorellina di Michele, Maria) da una umiliante penitenza. È così che arriva a perlustrare un casale abbandonato ed a rendersi conto che quel luogo diroccato e tetro nascondeva dei segreti che andavano scoperti. Infatti, dopo una rovinosa caduta, si trova a scoprire una fossa, dove vi era nascosto un bambino della sua età. Sconvolto ed incuriosito al tempo stesso, Michele non racconta a nessuno il contenuto della propria scoperta.

Nel frattempo, il padre di Michele (probabilmente un camionista che lavora al Nord) fa rientro a casa. La famiglia del ragazzo è adesso al completo, insieme alla madre Teresa ed alla piccola Maria. Si tratta di una famiglia povera, i genitori sono a tratti severi, a tratti amorevoli, lunatici e passionali, con caratteristiche che all’inizio sembrano solo figlie di stereotipo sul Sud, ma che invece si riveleranno connesse con le vicende narrate. Il padre comunica alla famiglia l’arrivo di un non meglio specificato “amico del Nord”. La notizia non viene presa bene da Michele, ma tant’è.

In occasione dell’arrivo “dell’amico”, a casa Amitrano si svolgono delle riunioni fra gli adulti del paese che si protraggono fino a tarda notte. Lo sveglio Michele riesce ad intuire una realtà sconvolgente: il ragazzino visto nella buca, quel giorno al casale diroccato, è stato in realtà rapito da suo padre in combutta col resto degli adulti. Quel bambino si chiama Filippo Carducci ed i genitori (nello specifico la madre) lo stanno cercando disperatamente tramite accorati appelli alla TV.

Gli incontri tra Michele e Filippo (in evidente e costante stato di delirio/shock) proseguono e si fanno sempre più rischiosi. Una questione così grande, nelle mani di un bambino: il segreto non poteva durare a lungo! Infatti Michele commette l’errore di raccontare tutto al cugino/amico Salvatore (l’unico bambino ricco del gruppo), il quale – a sua volta – confessa la pesante notizia al pericoloso ed ambiguo Felice Natale, fratello maggiore di Teschio (il bullo del gruppo dei ragazzini). Felice, forte della soffiata, coglie Michele con le “mani nella marmellata”, e lo riporta con violenza a casa. Inizia il panico nel mondo degli adulti, i quali tentano “con le buone e con le cattive” di comprare il silenzio di Michele, provando a tenerlo fuori il più possibile dalla vicenda.

Il coraggio del piccolo Amitrano rompe, ancora una volta, gli indugi. La paura che venisse fatto del male a Filippo mette le ali ai piedi di Michele, che in sella alla sua inseparabile bici tenta il salvataggio in extremis dello sventurato amico. Anche gli adulti sono pronti alla mossa decisiva, perciò le strade e le storie si incrociano drammaticamente. Il padre di Michele, insieme al losco complice venuto da lontano ed agli altri della cricca, vogliono far sparire per sempre la “patata bollente” rappresentata dal ragazzino sequestrato, perché sentono il fiato sul collo delle Forze dell’Ordine. Sono una banda di ignoranti ed incapaci, ed è il mix di queste caratteristiche a portare il padre di Michele, preso da panico e raptus, a sparare alla cieca, colpendo il figlio. La vicenda si conclude con l’arrivo dell’ambulanza, lo scrittore non ci dice come siano andate a finire le cose, ma si presuppone che Michele sia sopravvissuto, Filippo restituito all’affetto dei cari, e gli adulti/mostri assicurati alla Giustizia.

La trama – oltre al lessico ed alle tecniche di linguaggio utilizzati da Ammaniti – sono una vera e propria sceneggiatura cinematografica. Non a caso, dal libro è stato tratto un film di successo diretto dal premio Oscar Gabriele Salvatores. Quest’ultimo ha saputo riprodurre, a mio modesto parere, in maniera magistrale tutti i colori, i suoni, le espressioni tipiche delle afose giornate estive di un Sud periferico, dimenticato da Dio.

Il romanzo risulta avvincente, di facile lettura. Il mondo dei bambini, con la sua innocenza ed il suo coraggio, surclassa ancora una volta il mondo degli adulti, che risultano essere ancora una volta i veri “piccoli”. Il ragazzino Michele scopre il gioco dei “grandi”. Un gioco crudele, messo in atto da persone infime tanto intellettualmente quanto eticamente, trovatesi per presunzione ed avidità (dettate da una sorta di “riscatto sociale”) a commettere il reato più brutale. Michele, anche da ferito, non ha avuto paura, dando l’ennesima lezione a quel branco di balordi (padre compreso), terrorizzati ed intenti a fuggire e nascondersi come topi.

E sul tema centrale del titolo e del romanzo, la paura, la sintesi migliore possibile si trova proprio nelle parole di Pino Amitrano, pronunciate “in tempi non sospetti” al figlio:
“Piantala con questi mostri, Michele. I mostri non esistono. I fantasmi, i lupi mannari, le streghe sono fesserie inventate per mettere paura ai creduloni come te. Devi avere paura degli uomini, non dei mostri”, mi aveva detto papà un giorno che gli avevo chiesto se i mostri potevano respirare sott’acqua.

 

Niccolò Ammaniti è nato a Roma il 25 settembre 1966. Il suo primo romanzo, “Branchie”, è uscito nel 1994. Insieme al padre Massimo ha pubblicato “Nel nome del figlio”, un saggio sui problemi dell’adolescenza. Nel 1996 ha pubblicato la raccolta di racconti “Fango”; tre anni dopo è uscito “Ti prendo e ti porto via”. Con il suo romanzo successivo, “Io non ho paura” ha vinto il Premio Viareggio. Nel 2006 ha pubblicato “Come Dio comanda”, vincitore del Premio Strega, che compone, insieme a “Io non ho paura”, un ideale dittico sul rapporto padre-figlio. Nel 2009 ha pubblicato il romanzo “Che la festa cominci”, nel 2010 “Io e te”, nel 2012 la raccolta di racconti “Il momento è delicato”.
Dai suoi libri sono stati tratti al momento cinque film: “L’ultimo capodanno” (di Marco Risi, 1998); “Branchie” (di Francesco Ranieri Martinotti, 1999); “Io non ho paura” e “Come Dio comanda” (entrambi diretti da Gabriele Salvatores, 2003 e 2008); “Io e te” (di Bernardo Bertolucci, 2012).

Fonte: Niccolò Ammaniti – “Io non ho paura” – Einaudi Stile Libero (ed. 2011, 230 pagine) – http://www.niccoloammaniti.it

 

Domenico, “Miko”, Pardo

Il Deserto dei Tartari, di Dino Buzzati

Kirjoittanut: Domenico, “Miko”, Pardo

 

Il Deserto dei Tartari, una delle opere più significative del bellunese (milanese d’adozione) Dino Buzzati, è un romanzo che tratta avvenimenti “fantastici”, ma al tempo stesso – attraverso l’utilizzo abbondante di figure retoriche – è da considerarsi come un viaggio introspettivo nell’universo umano.

La trama narra le vicende di un giovane ufficiale, il tenente Giovanni Drogo, che in un tempo indefinito (si ipotizza a cavallo tra l’800 ed il 900), in un Paese indefinito, muove i suoi primi passi nella carriera militare, con l’entusiasmo tipico di chi, dopo una formazione dura, non vede l’ora di poter mettere in pratica gli insegnamenti ricevuti. Viene assegnato così alla Fortezza Bastiani, una roccaforte posta a difesa dei confini del nostro “Stato X”. Giunto – dopo un lungo viaggio fra cime aguzze e scoscese – alla roccaforte, il nostro Drogo vede una realtà molto lontana da ciò che aveva immaginato: la Fortezza Bastiani è diroccata, isolata, dimenticata da Dio. Esattamente come lo sono gli occupanti di quel posto. Il disincanto del capitano Ortiz o del maggiore Matti mettono Giovanni nelle condizioni di potersi rendere conto immediatamente dell’inutilità della sua presenza in quel luogo remoto. I sogni di gloria del giovane ufficiale iniziano dunque a scontrarsi con la dura realtà, ma pur avendo avuto (dopo pochi mesi) l’opportunità di mollare tutto e ritornare in città, in un afflato di (inutile) caparbietà ed orgoglio, il nostro tenente decide di rimanere, come fosse vittima di un sortilegio capace di incatenarlo lì, in cerca di improbabili glorie.

La linearità della trama inizia a condirsi del tema principale presente nel romanzo: l’angoscia. Il deserto che avvolge la Fortezza raccoglie quotidianamente, in maniera ridondante, le attenzioni di tutti i militari. È una sorta di “abisso nietzschiano”: più gli uomini indirizzano i propri sguardi verso quel deserto, più il deserto stesso entra dentro ognuno di loro.  Ed è così che la ricerca del nemico diventa fondamentale. La chimera rappresentata dai Tartari, una popolazione antica e fiera che ha riempito svariate pagine dei libri di storia, grazie ad imprese militari e tremende scorribande. I Tartari non si vedono, ma la loro presenza si avverte come una spada di Damocle sulle teste dei residenti della Fortezza. Ed è questa presenza – un artificio, in fin dei conti – a rappresentare l’unica molla che porta avanti le speranze dei soldati. Speranze che affievoliscono inesorabilmente giorno dopo giorno, che creno miraggi (come accade nei deserti, per l’appunto), che fanno commettere errori con risvolti drammatici (basti pensare alle assurde morti del soldato Lazzari o del tenente Angustina).

Il mondo militare, con la sua ripetitività di gesti e l’applicazione rigida di una disciplina completamente distaccata dal contesto isolato e privo di reali pericoli in cui si muovono gli attori del nostro romanzo, rappresenta un terreno fertile per la crescita di sentimenti come l’angoscia e soprattutto per l’annullamento di ogni tipo di emotività preesistente. I “potenziali eroi”, i ricercatori di gloria, non sono altro che addetti (in luccicante divisa, anziché “tuta blu”) di una catena di montaggio.

L’alienazione subita dal protagonista, risulta evidente al primo contatto col vecchio mondo cittadino. Giovanni Drogo ritorna da dov’era partito, ma ciò che trova è un ambiente cambiato a 360 gradi. Il rapporto con la famiglia, gli amici, gli amori, diventa impossibile: non sono tutti gli altri ad essere mutati, ma è lo stesso Giovanni a portarsi dietro il “deserto” trovato lassù, ai confini del mondo. Il senso di disadattamento che ne deriva è comprensibilmente devastante; ci troviamo in presenza di una sorta di “sindrome di Stoccolma”, l’unica soluzione possibile è infatti rappresentata dal tornare volontariamente alla cittadella sequestratrice, che ha tolto tutto al giovane tenente per sostituirsi a quel “tutto” e diventare così l’unica vera “casa” per Drogo.

La maestria di Buzzati sta proprio nel farci credere che – chi più, chi meno – siamo (o siamo stati) tutti Giovanni Drogo nel corso della nostra esistenza. Spesso non sappiamo liberarci da chi o cosa ci ha fatto del male. Troppe volte, anche avendo la possibilità di cambiare vita, decidiamo autonomamente di ritornare a situazioni deleterie per il nostro equilibrio psico-fisico, solo perché ci sembra la soluzione più semplice o addirittura l’unica possibile.

Gli anni passano, come la giovinezza del tenente Drogo. Dopo molti falsi allarmi, e le visioni/intuizioni del tenente Simeoni, il nemico è realmente alle porte. Ma con un tanto ironico quanto sadico colpo di genio, l’autore del romanzo “fa ammalare” il protagonista, che viene mandato via dal palcoscenico principale dove si sarebbe svolto lo scontro epico atteso invano per tutto l’arco della propria (misera) esistenza. Mestamente Giovanni Drogo si allontana dalla sua casa-prigione Bastiani e si avvia verso una fine inevitabile. In una squallida locanda, lontano da divise, medaglie, superiori e nemici, Giovanni combatte la sua unica, vera battaglia, quella più importante, che accomuna tutti gli esseri umani: affrontare la morte senza paura, con dignità. E da quello che abbiamo letto ed intuito, questa sfida è stata vinta dal Drogo, che all’ennesima beffa da parte di una vita gettata alle ortiche, ha saputo rispondere con un sorriso. Ed è risaputo: “chi non ha paura di morire, muore una volta sola”.

Dino Buzzati nasce il 16 ottobre 1906 a San Pellegrino (Belluno). Dopo essersi laureato in Legge a Milano, nel 1928 entra come cronista al «Corriere della Sera»; l’attività di giornalista fu poi una costante di tutta la sua vita. Intanto comincia la sua attività narrativa. La Seconda guerra mondiale lo vede in Africa come corrispondente del suo giornale. Terminato il conflitto, diventa redattore capo della «Domenica del Corriere». Muore a Milano il 28 gennaio del 1972. Autore di numerosi racconti, romanzi e testi teatrali, Dino Buzzati si dedicò anche alla pittura, illustrando fra l’altro alcuni dei suoi libri. Della sua produzione ricordiamo Barnabo delle montagne (1933), Il segreto del bosco vecchio (1935) e nel 1940 ottiene il successo con il suo romanzo più celebre Il deserto dei Tartari. È del 1942  la raccolta di novelle I sette messaggeri, del 1958  Sessanta racconti. E ancora Il colombre (e altri cinquanta racconti), Poema a fumetti e Le notti difficili (1971).

Fonte: Dino Buzzati – “Il deserto dei Tartari” – Oscar Moderni Mondadori (ed. 2016, 202 pagine)

Domenico, “Miko”, Pardo

 

Il mare colore del vino, di Leonardo Sciascia

Kirjoittanut: Domenico, “Miko”, Pardo

Il libro in questione è una raccolta di racconti dello scrittore siciliano. Si tratta di 13 novelle (anche se risulta difficile classificare il genere, proprio per la poliedricità di Sciascia), apparse su giornali, riviste e antologie, durante i 13 anni che intercorrono tra il 1959 ed il 1972.

I 13 componimenti toccano i temi più disparati: da argomenti di natura storico-folkloristica, con l’inserimento di elementi testimonianti le influenze arabe della Trinacria, alla piaga rappresentata dalla Mafia. Dalle tragicomiche caricature e/o realistici ritratti del siciliano medio, all’incontro/scontro con una cultura “settentrionale” che pare appartenere ad un’altra galassia. Dall’amore all’annosa questione dell’emigrazione. Il tutto trattato con sagacia ed ironia dalla penna di uno Sciascia non solo innamorato, ma anche attento ed obiettivo osservatore di una Sicilia che oltre ai natali, gli ha donato una infinita fonte d’ispirazione.

Il nome della raccolta è tratto dal titolo di uno dei racconti, ed è anche la storia – a mio modesto avviso – più affascinante.
La breve storia vede protagonista un ingegnere vicentino, tal Bianchi, ritrovatosi (dopo aver girato il mondo) sul treno Roma-Agrigento per questioni di lavoro. Il Bianchi deve infatti recarsi in quel di Gela per prestare la sua professionalità ad un nuovo stabilimento petrolifero. Il fato riserva all’ingegnere vicentino l’occasione (con annessi pro e contro) di viaggiare per tante ore nello stesso scompartimento con la famiglia Miccichè, composta dal padre (il professore), dalla madre Lucia e dai loro due – tanto svegli quanto tremendi – bambini Lulù e Nenè. Nello stesso angusto spazio, vi è inoltre una ragazza di nome Gerlanda, vestita con un bizzarro abito scuro e coprente, inadatto all’età della giovane ed alla stagione estiva. In seguito si scoprirà che l’abbigliamento è parte del “voto” fatto a San Calogero, protettore di un paese in provincia di Agrigento, dal quale provenivano tutti i passeggeri (“forestiero” nordico a parte!). Il viaggio si rivelerà – soprattutto per il Bianchi – un’odissea lunga e logorante. Ma al tempo stesso, il professionista veneto, apprenderà molto sulla Sicilia e sulla “sicilianità”. E s’invaghirà, seppur in modo fugace, della giovane Gerlanda, decisamente più emancipata e vispa di ciò che gli abiti accollati potevano lasciar immaginare. Così come resterà folgorato da quel mare di Taormina, definito sia da uno dei bambini che dalla ragazza stessa “colore del vino”: una figura retorica che permette a Sciascia di ricollegarsi ad un mondo omerico, dove il vino ed il mare si fondevano e confondevano, dotati entrambi di poteri ammaliatori ed afrodisiaci.

Nonostante i siciliani narrati da Sciascia siano spesso pittoreschi e “monelli” come i bambini della famiglia Miccichè, la stesura dello scrittore siciliano non soffre di forme di rancore o angoscia. Un giudizio morale c’è, sia chiaro, ma rimane sempre ai margini, sottovoce, come fosse suggerito ma non imposto. L’indignazione è un sentimento naturale, quando si parla di argomenti come la mafia, ma la bravura di Sciascia sta proprio nell’offrire al lettore tutti gli elementi per poter esprimere un giudizio, senza mai sentire il bisogno di condannare in maniera pedante e saccente questo o quel personaggio.

La Trinacria, tanto cara al “Leonardo da Racalmuto”, lascia dunque un gusto amaro, soprattutto in bocca a chi in quella terra c’è nato e cresciuto, a chi c’ha creduto, c’ha investito, sperato. Ma il messaggio dell’autore è proprio questo, per quanto sia amaro è pur sempre un sapore. È impossibile, infatti, non restare affascinati dalla moltitudine di sfumature variopinte che compongo quel mosaico chiamato Sicilia. Un mosaico riprodotto ad arte da uno dei suoi figli più illustri, un Leonardo Sciascia che con disincantata saggezza ci offre una panoramica godibilissima sotto forma di una prosa arricchita da un linguaggio ricercato, forbito, ma al tempo stesso comprensibile. Così come comprensibili diventano, grazie ai racconti di Sciascia, persino alcune folli logiche tipiche della mentalità mafiosa o di quella politico-clientelare.

E per comprendere i grandi misteri, o le immense piaghe che affliggono la società, a volta può bastare un maestro di scuola elementare come Leonardo Sciascia, perché – per dirla come lui –:

“Si è così profondi, ormai, che non si vede più niente. A forza di andare in profondità, si è sprofondati. Soltanto l’intelligenza, l’intelligenza che è anche ‘leggerezza’, che sa essere ‘leggera’, può sperare di risalire alla superficialità, alla banalità.”

 

Leonardo Sciascia nasce in provincia di Agrigento nel 1921, ottiene il diploma di maestro elementare nel 1941 e nel 1949 inizia la sua avventura di insegnante. Si interessa notevolmente alla vita politica e sociale del suo tempo, nel 1956 esce il suo primo libro “Le parrocchie di Regalpetra”. Nel 1961 esce il suo capolavoro “Il giorno della civetta”, opera che espone al grande pubblico il problema della mafia. Nel 1961 si trasferisce a Palermo. Dal 1970 con “Il contesto” le sue opere furono bersaglio di accese critiche, tanto che la sua fama diviene di livello internazionale. La sua figura si distingue, anche, in occasione del rapimento di Moro, esponendo in un volumetto “L’affaire Moro” le sue riflessioni. Muore a Palermo nel 1989.

 

Fonte: Leonardo Sciascia – “Il mare colore del vino” – Adelphi Edizioni (4° ed. 2016, 152 pagine) –

 

Domenico, “Miko”, Pardo

 

 

Carlo Cassola – Paradiso degli animali (Eläinten paratiisi)

Kirjoittanut: RN

Cassola on Roomassa 1917 syntynyt italialainen kirjailija. Paradiso degli animali (suomeksi “eläinten paratiisi”)  on hänen vuonna 1979 julkaistu romaaninsa. Cassola on kirjoittanut paljon romaaneja ja niistä yksi, La ragazza di bube, on voittanut Italiassa arvostetun Strega-palkinnon. Cassola kuoli v. 1987.

Paradiso degli animali on tarina eläinten oman valtakunnan rakentamisesta ja sen elinkaaresta ihmisten sodittua itsensä sukupuuttoon. Eläinten luoma valtakunta paikkaan nimeltä Marina di *** oli kokeilu, jonka oli määrä tulla kuuluisaksi täydellisyydestään ja levitä kaikkialle eläinten maailmaan. Kirjassa eläinlajeilla on kullakin stereotyyppinen luonne; kissat ovat älykkäitä mutta eivät kovin pidettyjä, koirista taas tykkäävät kaikki, koska he ovat ystävällisiä ja sydämellisiä. Käärmeet taas ovat ilkeitä ja pelottavia.

Kirjan alussa kerrotaan eläinlajien synnystä ja eläinten kehittymisestä villieläimistä lemmikiksi. Varsinainen juoni alkaa, kun kissat älykkäimpinä keksivät, että luodakseen hyvän yhteiskunnan eläimille, heidän kaikkien täytyy yhdistää voimansa, tulla kasvissyöjiksi ja olla yhtä perhettä. He pyytävät koirat apuun, koska koirat ovat jo valmiiksi kaikkien kavereita ja heidän kanssa muiden suostuttelu mukaan kävisi helpommin. Koirat yhteisöllisinä eläiminä tietenkin suostuvat kissojen pyyntöön. Osa vastustelee kuitenkin kasvissyöntiä, koska se kuulostaa täysin luonnottomalta. Kissojen ja koirien kokousten jälkeen kaikki eläimet kutsutaan koolle. Kissojen suunnitelma on astua ihmisten entiseen asemaan, hallita ja ”kesyttää” muut eläimet.

Kirja leikittelee ajatuksella eläinten paratiisista, joka kuitenkin päätyy muistuttamaan paljon ihmisten maailmaa, hyvässä kuin huonossakin. Kirjassa minua ihmetytti se, että eläimet halusivat maailmansa muistuttavan niin paljon ihmisten maailmaa, vaikka ihmisten maailma olikin romahtanut ja todettu toimimattomaksi. Eläimet halusivat muun muassa kävellä takajaloillaan (ihmisten tyyliin) ja asua ihmisten kodeissa. He myös kävivät koulua ja heillä oli hallitsija, Gran Gatto (Suuri Kissa), jonka ajattelin leikkimielisesti olevan eläinten ”pääministeri”. Vaikka eläimet tiesivät, etteivät halunneet samanlaista maailmaa kuin ihmisillä, he lopulta päätyvät kuitenkin osallisiksi ikäviin tapahtumiin, joihin ihmistenkin yhteiskunta kaatui. Ei uudenlaisen yhteiskunnan luominen olekaan niin helppoa, kuin kissat luulivat. Vai onko peräti mahdotonta luoda täydellistä eläinten paratiisia?

Pidän kirjailijan ajatusmaailmaa jokseenkin edistyksellisenä, muun muassa yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Kirjassa eläimet ymmärsivät, että toisia syömällä lopulta kaikki kuolevat. Sitä voi soveltaa ajatuksena laajemminkin siihen, että kaikkien tulisi olla samalla puolella. Lisäksi siitä voi ymmärtää ohjeen ihmiskunnalle: jos jatkamme eläinten syömistä, lopulta kaikki meistäkin kuolevat.  Lisäksi eläimet paheksuivat ihmisten sotaisuutta, mutta eivät itsekään pystyneet pysymään erossa sotimisesta. Se vaikuttaa olevan surullinen tosiasia. Maailmalla soditaan jatkuvasti, eikä yhteistä rauhaa tunnu löytyvän. Jopa eläinten paratiisi ajautui sotaan, vaikka kaiken piti olla eri lailla, paremmin.

Romaanista mieleeni jäi tämä kissojen kokouksessa esiin tullut oivallus:

” Noi gatti dobbiamo sostituirci agli uomini: diventare noi quelli che addomesticano gli altri animali. Ma tutti: non soltanto alcune specie. Ecco la differenza tra noi e gli uomini. Noi dobbiamo fare una sola famiglia degli animali che vivono in questa pineta.”

 

Vapaasti suomennettuna:

“Meidän kissojen täytyy korvata ihmiset: meistä täytyy tulla niitä, jotka kesyttävät eläimet. Mutta kaikki eläimet: ei ainoastaan joitain eläinlajeja. Siinä on meidän ja ihmisten välinen ero. Meidän täytyy muodostaa tämän metsän eläimistä yksi ainoa iso perhe.”

 

RN

Alessia Gazzola: L’Allieva (2011)

Kirjoittanut: Tarja P.

Messinassa vuonna 1982 syntynyt, oikeuslääketieteelliseen kirurgiaan erikoistunut lääkäri Alessia Gazzola on kirjoittanut koko ikänsä – ensimmäisen tarinan jo 5-vuotiaana. Veronassa asuvaan perheeseen kuuluvat lääkärimies ja kaksi pientä lasta. Gazzola sijoittaa kirjan tapahtumat itselleen tuttuun ympäristöön, roomalaisen yliopiston oikeuslääketieteelliseen instituuttiin. Hän on kertonut haastattelussa omaavansa samoja luonteenpiirteitä kirjan päähenkilön Alice Allevin kanssa ollen huono ajoittamaan tekemisiään ja sanomisiaan sekä kömpelö käytännön toimissa. Ostoksilla käyntiä hän sen sijaan inhoaa toisin kuin Alice. Esikoiskirjalle on ilmestynyt jo viisi jatko-osaakin, joita on käännetty mm.  ranskaksi, espanjaksi, turkiksi ja puolaksi. RAIUNO esitti viime syksynä pariin ensimmäiseen teokseen perustuvan TV-sarjan, johon tullee jatkoa.

Totean aluksi dekkareiden lukukokemuksien osaltani rajoittuvan tälle vuosituhannelle neljään teokseen: kaksi Donna Leonen kirjaa englanniksi, L’Allieva (suomeksi ‘oppilas’) italiaksi, yksi Outi Pakkasen Helsinkiin sijoittuva tarina suomeksi, joten en edusta tämän genren asiantuntijuutta. En ole pitänyt dekkareita arvostettuna kirjallisuutena – siksi olenkin sallinut itseni lukevan niitä pääasiassa vieraalla kielellä hakien täten kirjallisesti ulkoista haastetta. Täytyy myöntää, että hyvässä dekkarissa kuten L’allieva, imaiseva juoni ihmissuhteiden kuvaamisessa rikoksenselvittelyn lomassa pitää hyppysissään hitaamminkin etenevää lukijaa erityisesti henkilökuvausten ansiosta.

Gazzolan teksti on sujuvaa, kerronta tuo sopivasti uusia käänteitä ja pitää mielenkiinnon yllä sekä ihmissuhteiden että rikostutkinnan osalta. Henkilögallerian laajuuden vuoksi oli vaativaa seurata ihmissuhteiden koukeroita, joten kirjan tyyliä noudattaen tein lukukokemuksestani visuaalisen piirtäen henkilökarttaa nuolineen pysyäkseni selvillä suhdeverkostosta.

Kirjan lukeminen onkin varsin visuaalinen kokemus, joten ajoittain kuvittelin lukevani elokuvan tai TV-sarjan käsikirjoitusta. Saa vaikutelman, että hyvin otsikoidut kappaleet ovat kuvausotosten nimiä. Giulian ystävät ovat varakkaiden roomalaisperheiden kauniita ja huoliteltuja nuoria ihastuksineen ja sydänsuruineen. Kirjailija kuvaa heitä tunnettuihin vaatemerkkeihin pukeutuneina trendikkäissä kahviloissa. He etsivät elämäänsä suuntaa ulkoisista puitteista huolimatta tai ehkä juuri siksi. Nuoret hakevat yliluonnollisia kokemuksia huumeiden avulla, kuitenkin sivistyneen siististi menestyvinä nuorina.

L’Allieva edustaa nautittavan helposti luettavaa rikoskirjallisuus-genreä, jossa henkilösuhteiden kuvaaminen on vähintään yhtä tärkeää kuin rikoksen selvittäminen. Nuoren Giulian kuolemantapauksen selvittelyn lomassa kuvataan sekä rikostutkijoiden ja yliopiston henkilöiden ammatillista kilpajuoksua ja kumppanin etsintää, että nuorison huumeiden käytöstä seuranneita hankaluuksia.

Rakkaustarinat kuulunevat yhtenä osana dekkareihinkin, niin tässäkin teoksessa. Alicen ja Marcon, joka paljastuu myöhemmin Alicen johtajan pojaksi, suhteen syttyminen ei hämmästytä. Se tapahtuu Alicen Marco-veljen valokuvaustaidenäyttelyn avajaisissa, jossa hän ihastuu pientä tyttöä kuvaavaan valokuvaan tehden siitä ostotarjouksen. Hetkeä myöhemmin hän ihastuu avajaisissa kohtaamaansa Aliceen, jota valokuva esittää. Tämä herttainen tapahtuma on oivallinen keino saada lukija kiinnostumaan suhteen kehittymisestä. Tyyppeinä kumpikin ovat riskinottajia, omien ratkaisujensa tekijöitä, empatiassaan ihastuttavia. Alice osoittautuu oikeudenmukaiseksi ja omia oikeuksiaan puolustavaksi työkaveriksi keinottelevassa työyhteisössä, freelance -toimittaja Marco lähtee Sudaniin haastaviin olosuhteisiin toimittajaksi. Tosin hän lähtee myös sinne siksi, että hänen on vaikea sitoutua – olipa kysymyksessä paikka, aika tai ihminen, mikä koettelee myös suhdetta.

Giulian kuoleman syyn selvittämisessä kuulustellaan useita hänen ystäviään: Onko kuoleman syy huumeiden yliannostus, allergia jollekin lääkkeelle, mustasukkaisuusmurha vai itsemurha. Syy selvinnee seuraavassa kirjassa.

 

Tarja P.

 

 

Kaksi näkemystä fasistisesta Italiasta: Carlo Levi ja Giorgio Bassani

Kirjoittanut: Tarja P.

Carlo Levin ja Giorgio Bassanin teosten tapahtumat ajoittuvat fasismin aikakaudelle. Levi käsittelee aihetta köyhien etelä-italialaisten ja Bassani varakkaiden juutalaisperheiden näkökulmasta, joten arjen kuvauksissa on ero. Ytimessä ovat heidän kohtalonsa erilaisissa epäoikeudenmukaisissa olosuhteissa.

 

Carlo Levi: Cristo si è fermato a Eboli (1945, suom. Jumalan selän takana)

Carlo Levi (1902 – 1975) syntyi Torinossa keskiluokkaiseen juutalaisperheeseen. Hän oli lääkäri, kirjailija ja kuvataiteilija. Nuoren Levin ensimmäiset taideteokset esiteltiin Venetsian Biennaalessa. Työskenneltyään muutaman vuoden lääkärinä Torinossa hän muutti Pariisiin antautuen kokonaan taiteelle. Kiinnostus politiikkaan aktivistina ja antifasistina jatkui koko elämän ajan. Tämä teos on Levin kuuluisin, johon perustuen elokuvaohjaaja Francesco Rosi ohjasi elokuvan ’Kristus pysähtyi Eboliin’ vuonna 1979.

”La miseria e l’arsura desolata di Grassano, quel paesaggio senza dolcezze e sensualità, quella monotona tristezza, erano il luogo migliore, il meno offensivo, per questo ritorno. Mi ci ero trovato bene, e l’amavo.” (s. 141) Kuin siveltimen vedoin Levi kuvaa Manner-Italian eteläistä Gaglianon kylän karua maisemaa kauniisti, yhtä kauniisti ja rakastaen hän kuvaa köyhyydessä eläviä asukkaita, lapsia, sairaita, vanhuksia, asumuksia, auringon polttamia peltoja ja eläimiä. Levin seuraan ensimmäisenä päivänä liittyy paikallinen kulkukoira Barone lisäten tarinan kerrontaan lempeää ymmärrystä.

Kokija on kirjailija itse. Kerronta on tarkkailijan lämmintä kuvausta. Jouduttuaan antifasistina sisäiseen maanpakoon melkein vuodeksi Levi ei valittanut olosuhteita vaan sopeutui kaikkeen tarjolla olevaan vaatimattomuuteen paikallisten tavoin. Teoksesta välittyy hänen humaani toimintansa asukkaiden keskuudessa. Saatuaan tietää Levin olevan lääkäri asukkaat pyysivät mieluummin apua häneltä kuin ylihinnoiteltuja palkkioita vaativilta paikallisilta lääkäreiltä. Hän kohteli potilaita inhimillisesti eikä halunnut ottaa maksua, sillä hän ei ollut vuosiin harjoittanut lääkärin ammattia. Näin hän vältti reviirikahnaukset paikallisten lääkäreiden kanssa.

Teos kertoo uskonnon lisäksi vahvan taikauskon läsnäolosta. Uskottiin ja luotettiin noitien ja ihmiseläinten olemassaoloon ja vaikutusvaltaan. Magian ja abracadabra-amulettien uskottiin olevan voimaannuttavia. Tuttua kautta aikojen, myös nykyajalle: näköalattomuus tuottaa uudenlaisia taikuuden ja toivon muotoja.

Teos on yhteiskunnallinen. Levi kuvaa Gaglianon pormestarin, lääkäreiden ja kirkonmiesten ja poliisien toiminnan oman hyödyn tavoittelua, joka tulee esille heidän suorittaessa virkatehtäviään. Hierarkkinen asetelma maalaisten ja virkamiesten välillä, naisten surkea asema, hedelmätön maaperä viljelylle ja karjanhoidolle, perheen isien maastamuutosta Amerikkaan seurannut perheiden hajoaminen, maantierosvous, sosiaalisten ja taloudellisten asioiden hoitamattomuus ovat läsnä jokapäiväisessä elämässä. Joidenkin miesten mielestä Abessinian sotaretkelle pääseminen voitti kurjat kotiolot.  Levi tiedosti vastakkainasettelun pohjoisen ja eteläisen Italian välillä. Sanotaankin että hänen kirjansa vaikutti poliitikkojen yrityksiin parantaa etelän oloja mm. rakentamalla etelään suuria teollisuuslaitoksia luomalla täten uusia työpaikkoja. Valitettavasti yritys ei onnistunut tavoitteessaan.

 ”Tutti questi bambini avevano qualcosa de singolare; avevano qualcosa dell’animale e qualcosa dell’uomo adulto, come se, con la nascita, avessero raccolto già pronto un fardello di pazienza e di oscura consapevolezza del dolore.” (s. 190)

Hän rakasti lapsia ja lapset häntä. He pyysivät Leviä opettamaan kirjoitustaitoa, sillä koulussa opetus oli tuloksetonta, joten silloin tällöin lapset tulivat iltaisin hänen luokseen ’kouluun’.

Palaan vieläkin silloin tällöin kuvauksiin luonnosta ja ihmisistä, kirja on viime vuosien yksi antoisimpia lukukokemuksiani. Aika on armollinen hyville kirjoille tehden niistä klassikoita.

 

Giorgio Bassani: Il giardino dei Finzi-Contini (1962)

Giorgio Bassani (1916-2000) syntyi varakkaaseen juutalaisperheeseen Bolognassa, jossa hän opiskeli kirjallisuutta valmistuen yliopistosta 1939. Sittemmin hän asui Ferrarassa, johon myös kirjan tapahtumat sijoittuvat. Vuodesta 1943 Bassani toimi Roomassa RAIn varapresidenttinä, opetti koulussa, oli historian dosenttina Rooman teatteriakatemiassa ja toimittajana useammassakin lehdessä. Hän osallistui myös politiikkaan Nostra Italian puheenjohtajana. Vuonna 1970 Vittoria De Sica ohjasi kirjaan perustuen elokuvan.

Kirja rakentuu prologista, 4 kappaleesta ja epilogista. Prologissa Giorgio Bassani kertoo halunneensa jo pitkään kirjoittaa Finzi-Continien perheestä, jolla on esikuva todellisessa elämässä. Haave kiteytyy päätökseksi hänen ollessa kavereidensa kanssa sunnuntaiajelulla Rooman lähistöllä. Vanhalla hautausmaalla on Finzi-Continien hauta, jossa lepää vain yksi perheenjäsenistä, nuorukaisena vuonna 1943 sairauteen kuollut Alberto. Kaikki muut perheen jäsenet äiti, isä, tytär Micòl ja isoäiti oli viety Saksaan keksitysleirille. Kertoessaan päähenkilöiden kohtalot epilogissa Bassani etäännyttää lukijan Brechtin tavoin juonijännityksestä – näin lukija voi keskittyä perheen arkielämän ja ajan ilmapiiriin kuvaukseen fasismin aikaisessa Italiassa.

Finzi-Continin perhe edusti sivistynyttä porvaristoa. Perheen isä oli kirjallisuuden professori Ermanno. Henkilöiden keskusteluissa vilisevät italian kirjallisuuden klassikkojen nimet Manzoni, Ariosto, D’Annunzio, Leopardi samoin kuin ulkomaalaiset kirjailijat Dickinson, Baudelaire, Hugo, Lorca, Jesenin, Pushkin, Gogol, Tshehov, Tolstoi, Dostojevski. Micòl opiskelee kirjallisuutta tehden lopputyötä Emily Dickinsonista. Henkilöt keskustelevat usein myös musiikista ja taiteesta, mm. Morandista. Tekstissä esiintyvät vieraskieliset (heprea, ranska, englanti, saksa) sanat pitävät yllä kulttuuriperheen imagoa.

Perhe elää eristettyä elämää varsinkin vuoden 1938 jälkeen ’rotulakien’ astuttua voimaan. Juutalaisia karkotettiin Italiasta ja useat ammatit kuten opettajana ja julkishallinnossa toiminen kiellettiin, samoin kiellettyjä olivat seka-avioliitot, sotapalvelus, opiskelu valtion kouluissa ja kirjastojen käyttö. Tästä syystä professori Ermanno salli toisen juutalaisperheen pojan Giorgion, professorin lasten ystävän, käyttää laajaa kirjastoaan tutkimuksensa tekemiseen. Finzi-Continin lapsia opettivat kotona yksityisopettajat. Perhe halusi kontakteja ulkomaailmaan, joten he avasivat porttinsa korkeiden muurien ympäröimään suureen puutarhaansa ja tenniskentälle muutamille lastensa kavereille, joiden joukossa oli sekä juutalaisia että katolisia.

Kerronnan näkökulma on nuorten tulevaisuuden haaveissa. He ihastuvat, opiskelevat, viettävät yhdessä vapaa-aikaa tennistä pelaten ja pyöräillen. He ovat vanhempiensa toiveiden peilejä: olisi suotavaa seurustella saman yhteiskunnallisen statuksen omaavien perheiden nuorten kanssa. Nuoret kavereineen käyvät keskusteluja sairastelevan Alberton huoneessa historiasta, uskonnosta, sosialismista, antifasismista, fasismista, naisvihasta, homoudesta, lasten hyväksikäytöstä – monet teemat ovat edelleen ja taas ajankohtaisia.  Juutalaisnäkökulmasta katsottuna out of the box -ajattelua edustava nuorten kaveri Giampiero Malnate on ei-juutalainen, milanolainen teollisuuskemisti, poliittisesti vasemmalla oleva sosialisti ja kommunisti, joka tuo viestejä yhteisölle ulkomaailman uusista virtauksista. Hänen vapaamieliset ajatuksensa kiinnostavat lähinnä vain Albertoa. Giampiero suosittelee mm. kokemattomille miehille bordellivierailuja ja vie kavereita kaupungin huvituksiin. Micòlin kanssa, johon hän on ihastunutkin, heillä on vastakkaiset poliittiset mielipiteet.

Epilogissa Bassani palaa Finzi-Continin perheen vuoden 1943 kohtalon faktoihin ja kuoleman pelon ilmapiiriin, joka välittyy kuvauksissa Micòlin käyttäytymisestä. Hänen suhtautumisensa ihmisiin oli viileää ja itsekästä. Micòl ei välitä kuunnella Giampieron puheita demokratiasta ja sosiaalisesta tulevaisuudesta. Giampiero kysyykin, onko hän fasistien puolella. Micòl sanoo tulevaisuuden olevan merkityksetön ja että hän haluaa elää hetkessä, mieluummin menneessä.

Koin kirjan lukemisen ’teknisesti’ hankalahkoksi varsinkin alkupuolella Bassanin runsaiden suluissa olevien tarkennusten takia, mikä häiritsee tekstin sujuvuutta ja katkoo lukijan ajatuksen juoksua. Pohdin, johtuuko tällainen esitystapa siitä, että kirjailija kokee kirjoittavansa dokumentaarista teosta. Kirjassa on myös runsaasti lukuja – etäisyyksiä, tarkkoja kellonaikoja, päivämääriä ja vuosilukuja. Tämän tulkitsen konkretisoivan sitä, kuinka tarkkaan juutalaisten piti miettiä ja suunnitella arkipäivän toimensa fasistisessa Italiassa.

Tarja P.

 

Pietro Metastasio ja sonetti

Kirjoittanut: RN

Pietro Metastasio oli 1700-luvun merkittävä italialainen L’Arcadia-runoilija, dramaturgi ja oopperalibrettisti. Hän syntyi Roomassa, mutta vietti suuren osan elämästään Wienin hovissa ja teki siellä myös parhaat teoksensa. Metastasio syntyi vaatimattomiin oloihin, mutta alkoi jo 11-vuotiaana tehdä runoutta. Gian Vincenzo Gravina, yksi akatemian L’Arcadia perustajajäsen, adoptoi hänet, koska näki runoissa potentiaalia, ja kasvatti pojan aateliseen tyyliin, ihailemaan antiikkia.

Metastasio löysi mutkien kautta todellisen kutsumuksensa, melodraaman tragedian sijaan. Hän myös uudisti oopperan maailmaa korostamalla libreton eli oopperan tekstin merkitystä. Hän kirjoitti monia oopperoita vuosina 1724-1740 ja oli hyvin tunnettu eläessään. Metastasiota pidettiin Euroopan kuuluisimpana runoilijana hänen ollessa Wienissä ja kirjoittaessaan siellä vuosina 1730-1740. Hän oli kuollessaan edelleen suosionsa huipulla, vaikka loppua kohden hänen tuotantonsa taso oli laskenut.

Metastasion runotyyliin kuuluu melankolisuus sekä arkipäiväisten tapahtumien siirtäminen myyttiseen maailmaan. Alla olevassa sonetissa tämä näkyy siinä, että runoilija käyttää kreikkalaisen mytologian voitonjumala Nikeä (it. Nice) sekä Tasson pastoraalidraaman Amintaa. Sonetti on kolmiodraama, jossa mies on rakastunut palavasti Nikeen, mutta tunteet lopulta osoittautuvatkin yksipuolisiksi. Mies on mustasukkainen, koska Nikellä ja Amintalla vaikuttaa olevan suhde, mutta sekin lienee vain miehen mielikuvituksen tuotetta. Mahdollisesti kaikki runon tapahtumat ovat vain puhujan omaa mielikuvitusta. Kuitenkin, Metastasio sekoittaa tässäkin sonetissa arkipäiväisen ihmisen epävarmuuden ja mustasukkaisuuden kuviteltuihin myyttisiin henkilöihin. Sonetin tunnetiloihin on helppo samaistua, ja se kertoo realistisesti ihmissuhteen, tässä tapauksessa kuvitellun sellaisen, kiemuroista.

 

È ver, la pace mia, Nice, ho smarrita;

Più nasconder non so l’animo oppresso:

Unica del cor mio cura gradita,

Temo di tua costanza, io lo confesso.

M’ingannerò: ma che vuol dir, mia vita,

Quel vederti per tutto Aminta appresso?

Quell’esser tu sempre al suo fianco unita?

Quei lunghi sguardi e quel parlar sommesso?

M’ingannerò: segni d’amor fra voi,

Benché il [sic!] paiano a me, quei non saranno;

Ma (oh Dio!) furon gl’istessi un dì fra noi.

Ingannarmi vorrei; ma in tanto affanno

Se tu veder, se tu lasciar mi puoi,

Ah Nice, io son tradito, io non m’inganno.

*****

Toden totta, Nice, olen hävittänyt rauhani;

En tiedä enää miten kätkeä ahdistukseni:

Minun sydämeni toivoo ainoaa parannustaan,

Pelkään sinun lujuuttasi, sen voin tunnustaa.

Petän itseäni: mutta mitä tarkoittaa, elämäni valo,

Että näen sinut alati Amintan lähellä?

Olet aina kylki hänen kyljessä?

Nuo pitkät katseet ja kuiskaukset?

Petänkö itseäni? Vaikka minusta vaikuttaa siltä,

että välillänne on rakkautta,

ei oikeasti olekaan niin;

Mutta (voi luoja!) eikö se ollut kerran samanlaista myös minun ja sinun välillä.

Haluan erehtyä; mutta samaan aikaan kärsin, jos näet minut, ja jos jätät minut,

Oi Nice, olen petetty, enkä huijaa itseäni enää.

 

RN