Di Costanzon “L’Intrusa” (tunkeilija) – elokuva kurjuudesta ja ylevistä valinnoista

Kirjoittanut: Marja Härmänmaa

Rakkautta ja anarkiaa –elokuvafestivaali esittää muhkean valikoiman italialaisia elokuvia. Yhteisenä nimittäjänä niillä on vähäosaisten elämän tutkiskelu. Leonardo di Costanzon L’Intrusa (2017, tunkeilija) on koruton kuvaus Napolin laitakaupungin ongelmista järjestäytyneen rikollisuuden, Camorran, varjossa.

Di Costanzo on syntynyt vuonna 1958 Napolinlahdella Ischiassa, eli alueen synkeä todellisuus on hänelle tuttu. Hän aloitti elokuvauransa 1980-luvulla Ranskassa. 2000-luvun alussa di Costanzo teki dokumenttielokuvia, ja vuonna 2012 hän teki ensimmäisen pitkän elokuvansa L’Intervallo (Intervalli). Elokuva esitettiin samana vuonna Venetsian elokuvafestivaaleilla, jossa se voitti aloittaville ohjaajille suunnatun David di Donatello –palkinnon, elokuvalehden myöntämän Ciak d’oro-palkinnon sekä Gran premio della stampa estera:n myöntämän palkinnon parhaasta esikoisteoksesta.

Myös L’Intrusa on ollut tänä vuonna esillä useilla festivaaleilla, kuten Cannesissa, Haifassa ja Venetsiassa – tosin se on jäänyt palkinnoitta.

L’Intrusa jatkaa kunniakkaasti italialaisen neorealismin kunniakasta perinnettä. Elokuva on katsaus vähäosaisten ihmisten arkipäivään, se on toteutettu suureksi osaksi amatöörinäyttelijöiden voimin, ja eittämättä pienellä budjetilla. Poikkeuksellisesti – joskaan ei ainutlaatuisesti – näkökulma on naisten ja lasten, joiden elämästä elokuva runollisesti kertoo.

L’Intrusa on karu kertomus perheestä, jonka Camorraan kuuluva isä ampuu vahingossa viattoman työmiehen. Perhe, johon avioparin lisäksi kuuluu pieni, alakouluikäinen tyttö Rita ja sylilapsi, pakenevat poliisia Napolin laitakaupungissa sijaitsevaan vähäosaisten lasten rähjäiseen vapaa-ajankeskukseen. Keskuksen johtaja, Giovanna (Raffaella Giordano), on tietämätön miehen olemassaolosta ja majoittaa perheen äidin, Marian (Anna Patierno), lapsineen keskuksessa olevaan hökkeliin. Poliisi kuitenkin löytää hökkelissä piileskelevän miehen, ja tulee pidättämään hänet keskukseen. Maria jää lasten kanssa hökkeliin. Camorran naisen läsnäoloa keskuksessa eivät kuitenkaan hyväksy muiden lasten äidit, ei surmatun työmiehen vaimo, eikä lapsia keskukseen lähettävä koulu. Kun keskuksen toiminta uhkaa Marian vuoksi lakata, hän elokuvan lopussa jättää hökkelinsä lapsineen ja katoaa.

Elokuvan maailma rajoittuu surkeaan vastaanottokeskukseen. Keskus on universumin napa, jonne käytännöllisesti katsoen kaikki tapahtumat on sijoitettu, rähjäinen, mutta kuitenkin onnellinen ja turvallinen. Silloin tällöin di Costanzon kamera kuvaa lohdutonta, anonyymia näkymää Napolin laitakaupungista. Tuo keskuksen ulkopuolinen maailma on myös Camorran maailma, joka Marian ja hänen perheensä kautta tunkeutuu keskukseen häiritsemään sen auvoisuutta. Di Costanzo ei kaihda voimakasta vastakkainasettelua, kun aseistettu poliisi pidättää murhaajan lasten vapaa-ajan keskuksessa.

Di Costanzo on itse sanonut elokuvastaan seuraavaa: ”L’Intrusa ei ole elokuva Camorrasta, se on elokuva niistä henkilöistä, jotka elävät Camorran kanssa, niistä jotka päivä toisensa jälkeen yrittävät taistella Camorraa vastaan, yhteiskunnallisesta konsensuksesta, ihmisistä, jotka eivät kuitenkaan ole tuomareita tai poliiseja. Mutta se on myös kertomus tuosta vaikeasti löydettävissä olevasta tasapainosta pelon ja lähimmäisenrakkauden, hyväksynnän ja torjunnan välillä. ’Toinen,’ ryhmään kuulumaton ulkopuolinen, joka mielletään vaaraksi, on mielestäni yksi aikamme perustavaa laatua olevia teemoja.”

L’Intrusa on ensisijaisesti kertomus suurista tunteista ja eettisistä valinnoista. Vapaa-ajan keskuksen johtaja, rumankaunis Giovanna, on oikeamielisyyden inkarnaatio, rauhallisuudessaan ja tyyneydessään vankkumaton kallio, johon ympäristö panee toivonsa. Ikääntyneen, paljon nähneen ja kokeneen naisen katseen tutkiskelu, naisen, jonka kasvoihin ja katseeseen kova elämä kovassa ympäristössä on jättänyt jälkensä, on keskeisessä osassa di Costanzon pitkälti kontemplatiivisessa elokuvassa. Giovanna tekee rohkean, omaatuntoaan ja oikeudentajuaan kunnioittavan valinnan antaessaan Marian jäädä keskukseen vastoin koulun ja muiden lasten äitien tahtoa. Eettisesti oikean valinnan tekee myös Maria (Anna Patierno), joka ymmärtää olevansa ”ulkopuolinen”, ”tunkeilija”. Lopulta hän uhraa turvasatamakseen muodostuneen hökkelin ja ratkaisee keskusta rasittavat ristiriidat pakkaamalla vähät tavaransa ja lapsensa. Maria katoaa niin keskuksesta kuin camorristien maailmastakin, joka olisi kuitenkin ollut hänelle turvallinen vaihtoehto.

Di Costanzo ei tuomitse eikä osoita. Hän tyytyy kuvaamaan maailman armottomuutta ja epäoikeudenmukaisuutta tavalla, joka ei jätä kylmäksi. Marian ja hänen lastensa kohtalo jää arvoitukseksi; vastaanottokeskuksessa elämä jatkuu juhlien merkeissä.

MH

Odysseus Helvetissä – eli kysymyksiä tiedonjanosta, onnellisuudesta ja oppimisen synnillisyydestä

Kirjoittanut: Marja Härmänmaa

Tutkimuksen eettiset kysymykset sekä oppimisen merkitys ja päämäärä ovat kautta historian askarruttaneet ihmisiä. Myös Dante puuttui ongelmaan useassa eri yhteydessä. Jumalaisessa näytelmässä (1304-1321) hän kirjoitti muun muassa seuraavaa:

“Considerate la vostra semenza: / fatti non foste a viver come bruti, / ma per seguir virtute e canoscenza.” (“Muistakaa siis, mistä on teidät luotu: / ei teitä tehty elämään kuin pedot, / vaan on teille tietämiseen kutsumus suotu.”  Dante: Jumalainen näytelmä, ”Helvetti”, XXVI Laulu. Suomennos: Laura Lahdensuu)

Kontekstistaan erotettuna ja nykyajan valossa tulkittuna säkeet tuntuvat yllyttävän rajattomaan tiedon etsimiseen ja menemään kuolemaa uhaten kohti tuntematonta, sillä onhan halu tietää ja oppia ihmiselle synnynnäinen ominaisuus ja hyve.

Näitä ”Helvetin” XXVI lauluun kirjattuja sanoja ei kuitenkaan lausunut Dante itse, vaan Odysseus, länsimaisen tiedonjanon myyttinen inkarnaatio. Jumalaisessa näytelmässä kreikkalainen sankari on tuomittu kahdeksannen piirin kahdeksanteen kuiluun, jossa ikuista rangaistustaan kärsivät vilppiin neuvojat, eli ne, jotka ovat viekoitelleet muita synnintekoon. Siellä heidät on tuomittu ikuisesti palamaan liekehtivinä soihtuina.

Odysseuksen kanssa samassa liekissä Helvetissä palaa myös hänen Troijan sodan asetoverinsa, Diomedes. Danten oppaana toimiva Vergilius kertoo kreikkalaisten syntinä olevan kolme erityyppistä petosta – taktinen, moraalinen ja uskonnollinen – joilla kaikilla oli yksi ja sama päämäärä, eli voittaa sota: Troijan valloituksessa käytetyn hevosen rakentaminen, juoni jolla Akhilleus houkuteltiin sotaan, ja Pallas Atenen patsaan varkaus Troijasta, jolloin kaupunki menetti jumalan suojeluksen.

Odysseuksen viimeinen ja suurin synti oli kuitenkin hänen sekä ruumiinsa että henkensä kuolemaan johtanut ”folle volo”, ”hurja lento”. Loputon tiedonnälkä, jota ei edes rakkaus vaimoon ja poikaan, eikä liioin myötätunto vanhaan isään pystyneet hillitsemään, ajoi Odysseuksen viimeiselle merimatkalle äärimmäiseen länteen. Tovereineen he saavuttivat Herakleen pylväät, eli Gibraltarin salmen, silloisen tunnetun maailman rajan, joka myös symbolisoi Jumalan asettamaa tietämyksen rajaa. Pylväiden tuollapuolen, läntisellä pallonpuoliskolle oli keskiaikaisen käsityksen mukaan asumaton ”maailma vailla ihmisiä”, jonne ei Jumalan tahdon mukaisesti ollut lupa mennä.

Täällä Odysseus lausuu kuuluisat säkeensä, joilla hän houkuttelee jo iäkkäät kumppaninsa ohittamaan pylväät ja jatkamaan matkaa kohti tuntematonta. ”Ihmisiä vailla olevassa maailmassa” miehet näkevät Kiirastulen vuoren. Mutta Jumalan rankaisu on armoton, ja hänen lakiaan uhmanneet miehet hukkuvat alukseineen aaltoihin.

Odysseuksen hahmo Danten runoelmassa on herättänyt mielenkiintoa viimeisen parin sadan vuoden ajan. Yhtäältä romantiikan ajan tutkijoiden mukaan Dante olisi liikuttunut kreikkalaisen sankarin traagisesta kohtalosta ja hädin tuskin onnistuu kätkemään ihailuaan Jumalaisen Näytelmän säkeissään. Viime aikaiset näkemykset kuitenkin tarjoavat erilaisen tulkinnan. Odysseus on Helvetissä vilppiin neuvojien kuilussa. Hänen suurin rikoksensa oli siis se, että hän oli viekoitellut tovereitaan tekemään syntiä. Näin ollen hän oli Vergiliuksen määritelmän mukaan fandi fictor, petoksen mestari.

Yllä mainitut kuuluisat säkeet, ”orazion picciola” eli Odysseuksen ”lyhyen puheen” loppukaneetti, on itse asiassa tekopyhyyden mestariteos. Vetoamalla ihmisen velvollisuuteen hakea tietoa, Odysseus viekoittelee kumppanit alistumaan hänen tahtoonsa ja rikkomaan Jumalan säätämää lakia tietämyksen rajoista. Nykyihminen kuitenkin saattaa oikeutetusti ihmetellä, mitä pahaa on tiedonjanossa ja uusien asioiden löytämisessä.

Kysymys on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen; vastausta siihen tulee etsiä Danten ajan kulttuurista ja filosofiasta. Äärimmäisesti yksinkertaistettuna ongelman ydin on siinä, onko tiedon etsiminen itsessään eettisesti perusteltua ja johtaako se onnellisuuteen. Keskeneräisessä traktaatissaan Convivio (1304-1307) Dante toistaa Aristoteleen Metafysiikkaa kirjoittaen: ”Kaikki ihmiset luonnollisesti haluavat tietää.” Tässä yhteydessä Dante siis ei tuomitse tiedon hakemista, vaan päin vastoin hän yhtyy Aristoteleeseen ja häntä kommentoineeseen Averroekseen. Heidän mukaansa tietämisen halu on ihmisyyden olennainen piirre, joka erottaa heidät eläimistä. Kuitenkin tietämisellä saavutettava päämäärä, eli onni, oli ristiriidassa katolisen doktriinin kanssa, jonka mukaan onnen voi saavuttaa vain tuonpuoleisessa maailmassa.

Näennäinen ristiriita Danten Convivion ja ”Helvetin” XXVI laulun kanssa on osittain sovitettavissa, jos otetaan huomioon, että nämä kaksi teosta muodostavat runoilijan ideologisen kehityksen kaksi ääripäätä. Jumalaisessa Näytelmässä Dante on tarkistanut kantansa koskien tietämisen päämäärää ja sitä keinoa, jolla tietämys saadaan, muun muassa ottamalla huomioon Pariisissa vuonna 1277 teologien Averroekseen kohdistaman kritiikin. Lisäksi Dante tunsi hyvin Tuomas Akvinolaisen, jonka mukaan asia voidaan tuntea joko aistikokemuksen tai asian aiheuttaman seurauksen kautta. Siinä missä ensimmäinen tapa ei ole hyväksyttävä, on toinen puolestaan ainoa oikea keino tuntea Jumala.

Dante siis tuomitsee Odysseuksen Helvettiin, koska tämä oli petoksella saanut ystävänsä tekemään syntiä ja kapinoimaan Jumalaa vastaan. Kapina ei niinkään liittynyt tietämiseen sinänsä, joka on kuitenkin ihmisen luontainen taipumus, vaan tietämisen päämäärään, eli onnellisuuteen, ja siihen tapaan, jolla tietämys saavutetaan: Odysseus ei ollut kiinnostunut tuntemaan Jumalaa hänen tekojensa kautta, vaan ”kokemuksen” avulla, ”läntisen maailman tuolla puolen / ihmisettömällä maanpiirillä”, jonne ei tiedonhaluisellakaan ihmislapsella ollut asiaa.

Marja Härmänmaa

 

 

Giorgio Bassani: Gli occhiali d’oro (1958) – romaani tasa-arvosta ja hyväksymisestä

Kirjoittanut: RN

Giorgio Bassani oli italialainen kirjailija ja runoilija. Hän syntyi Bolognassa 4. maaliskuuta 1916 ja kuoli Roomassa 13. toukokuuta vuonna 2000. Hänen perheensä oli juutalainen ja alkujaan Ferrarasta. Nuorena Bassani oli kiinnostunut musiikista, mutta päätyi kuitenkin omistamaan elämänsä kirjallisuudelle. Hän opiskeli sitä Bolognan yliopistossa ja valmistui vuonna 1939. Vuonna 1940 ilmestyi hänen ensimmäinen romaaninsa, Una città di pianura (Muuan kaupunki tasangolla). Bassani opetti italiaa ja historiaa juutalaisessa koulussa.

Bassanista tuli laiton poliittinen aktivisti ja hän joutui vankilaan muutamiksi kuukausiksi vuonna 1943 syytettynä fasismin vastustamisesta. Vapauduttuaan Bassani meni naimisiin ja lähti Ferrarasta Roomaan, jossa hän vietti loppuelämänsä kirjailijana. Myös romaanissa on viittauksia fasismin aikaan ja sen vaikutukseen yhteiskunnassa, erityisesti vähemmistöjen elämässä.

Gli occhiali d’oro (Kultaiset silmälasit) kuuluu Bassanin kirjasarjaan Il romanzo di Ferrara (Ferraran romaani) ja on sarjan huomioiduin teos: sen pohjalta on tehty muun muassa Giuliano Montaldon ohjaama samanniminen elokuva. Kirjan tapahtumat sijoittuvat keskeisesti Ferrarasta Bolognaan kulkevaan junaan.

Kirjan kertoja on juutalainen kirjallisuuden opiskelija, jonka uskotaan viittaavan Bassaniin itseensä. Kirja kertoo Athos Fadigatista, joka on Ferrarassa työskentelevä taitava lääkäri. Hän on edistyksellinen ja hänen vastaanotollaan on välineitä, joista muut eivät ole kuulleetkaan. Fadigati on homoseksuaali, mutta hän yrittää salata sen. Kertoja on junassa opiskelijaystäviensä kanssa ja tapaa siellä Fadigatin. Siitä alkaa tarina, jossa keskeisinä henkilöinä ovat junassa tavanneet opiskelijat ja lääkäri. Kirja päättyy surullisesti monien tapahtumien kautta Athoksen kuolemaan, joka on suuri suru myös kirjan kertojalle.

Romaani oli melko helppolukuinen, vaikka juoni oli hieman monimutkainen. Kirjassa oli myös draamaa ja dramatiikkaa. Se käsittelee tärkeää asiaa, jonka kanssa nykyäänkin joudutaan taistelemaan. Tasa-arvo-kysymys koskettaa monia ja sen pitäisi olla jokaiselle ihmiselle itsestäänselvyys ja osa elämää. Niin ei kuitenkaan ole, ja useat tekevät radikaaleja ja lopullisia ratkaisuja tästä syystä. Kirja on läheisesti kosketuksessa yhteiskunnan ongelmiin. Toivon, että se on levittänyt tietoisuutta ja saanut ihmisiä pohtimaan asioita uudella tavalla.

RN

Avantgarde eilen ja tänään

Onpa mielenkiintoinen seminaari tulossa!

FAM

Avantgarde eilen ja tänään

Kutsu seminaariin

Avantgardististen taideliikkeiden synnystä Euroopassa on kulunut jo lähes vuosisata ja ne ovat jättäneet lähtemättömän jälkensä koko 20. vuosisadan taiteeseen. Historioitsija Eric Hobsbawmin sanoin 20. vuosisata oli mullistuksen vuosisata ja sen taide oli avantgardistista. Jatkuuko avantgarde myös 21. vuosisadalla ja millaisia muotoja se saa? Kutsumme avantgarden tutkijoita ja taiteilijoita keskustelemaan ja väittelemään siitä, mitä avantgarde on tänään ja mitä se oli eilen.

Avantgarden ja modernismin haaste on 2000-luvulla otettu laajasti vastaan Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Se on saanut nopeasti suurta suosiota tutkijoiden keskuudessa sillä tutkimusaiheena avantgarde ylittää paitsi kansallisuuksien myös eri taiteen lajien rajoja. Murrokset, epäjatkuvuudet, uudelleen aloittaminen, antiautoritaarisuus, innovaatiot ja etsiytyminen tieteen ja teknologian uusimpien saavutusten pariin ovat olleet avantgardea. Taiteen ja elämän yhdistäminen, henkinen ja kulttuurinen emansipaatio ovat olleet avantgarden yhteiskunnallisia tavoitteita. Historiallisen avantgarden tutkimus jatkuu ja syvenee. Mitä muotoja avantgarde saa tänään?

FAM – Finnish Avant-garde and Modernism Network – järjestää Töölön kirjastossa…

View original post 109 more words