Panel entitled “Storie d’amore” in the Biennial Conference of the SIS, 2019

Il convegno biannuale della Society for Italian Studies University avrà luogo ad Edinburgh, 26-28 giugno.

Ecco il nostro contributo: una sessione sull’amore nella letteratura del fin de siècle italiano.

 

STORIE D’AMORE

dante_gabriel_rossetti_-_venus_verticordia

 

ORGANISER: Marja Härmänmaa, University of Turku, marja.harmanmaa@utu.fi

 

  1. “Amori scapigliati” (Edwige Comoy Fusaro, Université Côte d’Azur (FR)

Preso spunto dalla constatazione che tutte le storie d’amore delle opere letterarie scapigliate narrano amori impossibili o amori mostruosi, in questo contributo cerco di chiarire quali siano gli oggetti d’amore e se di amore si tratti. Basandomi su un campione di testi di una decina di autori scapigliati, passo in rassegna le varie forme e situazioni dei cosiddetti amori, interpersonali e non, dei personaggi scapigliati e osservo le occorrenze del vocabolo “amore” e del suo campo lessicale, giungendo alla conclusione che l’unico vero e proprio amore degli scapigliati fosse probabilmente «l’amor per le imàgini», come scrisse Carlo Dossi in Amori (1887).

 

  1. “Genere e ‘dissonanza’ post-Unificazione: (Re)reading ‘Verista’ Love through Valisa” (Brian Zuccala, University of the Witwatersrand, South Africa)

The paper builds on the cultural studies-based assumption that a literary analysis of “turn-of-the-century love” can be proficuously reworked and reworded along the lines of an investigation of fin de siècle gender dynamics and their textualisations.

Here I draw on my forthcoming Italian translation of the methodological chapter of Silvia Valisa’s monograph: Gender, Narrative and Dissonance in the Modern Italian novel (Toronto; Toronto UP, 2014), and on a forthcoming essay on Luigi Capuana’s ‘gendered’ use of Free Indirect Discourse in his ‘naturalist’ narrative (1879-1890).

The talk begins by illustrating Valisa’s comparatively underutilized model for investigating the many ways in which 19th– (and 20th-) century female character(ization)s in the Italian literary tradition generate narrative ‘dissonances’ beyond the surface of the plot and the threshold of the storyworld, at the intersection of story and narration. I then focus on Capuana’s most famous naturalist works (i.e. Giacinta 1879 and Profumo 1890), and use those as a case study to show how Valisa’s model could be used to rethink restrictive exegetic models such us, in Capuana’s case, that of female characters as ‘mere’ casi psicopatologici.

 

  1. “Il rimedio per l’amore decadente, ovvero l’educazione sentimentale alla Fogazzaro” (Marja Härmänmaa, Università di Turku, Finlandia)

Nella presente comunicazione si propone di analizzare le forme dell’amore in alcuni dei romanzi del cosiddetto secondo ciclo della produzione di Antoni Fogazzaro. In Piccolo mondo antico (1895), Piccolo mondo moderno (1901) e Il Santo (1906) il Vicentino aveva oltrepassato le esperienze giovanili delle prime opere e raggiunto la maturità artistica. Anche aveva chiarito le sue idee sull’amore e sul suo significato per l’individuo e per la società, nonché sul ruolo dello scrittore e del romanzo. Quindi, insieme al sentimento amoroso, si analizza il soggetto femminile e maschile di Fogazzaro cercando di individuare le motivazioni per tale rappresentazione. Finalmente, darò una interpretazione del significato del tema amoroso in questi romanzi di indubbia rilevanza nell’ambito del decadentismo italiano.

 

  1. “Gli amori futuristi” (Barbara Meazzi, Université Côte d’Azur, France)

Numerosi sono gli scritti che il futurismo dedica all’amore, e il “manuale” che Marinetti pubblica nel 1917, Come si seducono le donne, è solo uno tra i più significativi e noti esempi. Emilio Settimelli nel 1918 dà alle stampe il suo Nuovo modo d’amaree, come molti alti futuristi, produce alcune novelle dedicate all’amore nell’ambito delle quali diffondere le idee del futurismo. Bruno Corra, senz’altro tra i più prolifici scrittori di romanzi “rosa futurista”, addirittura pubblica una quadrilogia sul nuovo modo d’amare, composta da Io ti amo, Perché ho ucciso mia moglie, Santa Messalina, La famiglia innamorata. Nel 1922 Corra pubblica un curioso romanzo vagamente autobiografico, intitolato Bevitori di sangue, ambientato tra il 1919 e il 1921: mentre gli scioperi nelle fabbriche infiammano il paese e mentre si consuma a Fiume l’impresa di D’Annunzio, si raccontano le vicende politiche e sentimentali di vari personaggi, un giornalista, una scrittrice di romanzi d’amore, artisti (tra cui un pittore rimasto incinto), intellettuali, politici. Nel corso del mio intervento, analizzerò i nuovi (o presunti tali) modi d’amare e gli amori para-futuristi tratteggiati da Corra due anni prima della sua rottura con il futurismo e Marinetti.

Calinescu, avantgarden kuolema ja “kriisin kulttuuri”

FAM

Marja Härmänmaa

Ajatus avantgarden sammumisesta, päättymisestä tai polemisoiden ilmaistuna sen kuolemasta on herättänyt ja herättää paljon keskusteluja ja on poikinut erilaisia tulkintoja.Termi ‘avantgarde’ (etujoukko) pesiytyi kirjallisuudentutkimukseen kaiketi 1500-luvulla, kun ranskalainen historioitsija Etienne Pasquier (1529-1615) ryhtyi käyttämään sotilaallista metaforaa kirjallisuuden uudistamisesta. Siitä lähtien “avantgardesta” on puhuttu taiteessa eri  merkityksissä ja yhteyksissä. Käsittelen seuraavassa Matei Calinescun käsitystä avantgardesta ja hänen vastaväitettään avantgarden kuolemalle.

Matei Calinescun klassikkoteoksen Five Faces of Modernity: Modernism, Avant-garde, Decadence, Kitsch, Postmodernism ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1977; teoksen viimeinen osa “On Postmodernism” on lisätty vasta toiseen painokseen, joka näki päivänvalon vuonna 1986. Calinescun lähestymistapa ismeihin on historiallinen ja erityisesti avantgarden kohdalla etymologinen. Avantgarde ei siis ole Calinesculle mikään tietty tyylisuunta tai historiallinen kausi. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun niin kutsutut historialliset avantgardet (kubismi, futurism, dada, surrealismi) ovat vain yksi luku avantgarden historiassa. Jotta koko avantgarden käsitteen, kuten myös muiden ismien, kaikkea muuta kuin yksiselitteinen merkitys tulisi tässäkin yhteydessä havainnollistetuksi…

View original post 893 more words

Avantgarden ja politiikan moninaiset suhteet — FAM

Kliment Redko: Kapina Erika Laamanen Suomen avantgarden ja modernismin seuran vuotuinen seminaari järjestettiin 26.4. 2018 Töölön kirjastossa teemalla Avantgarde ja politiikka. Seminaarin esitelmissä ja paneelissa pohdittiin mm. mikä on ollut varhaisen, 1900-luvun alun avantgarden suhde politiikkaan, mikä niiden suhde on tänään, millä erilaisilla tavoilla nykytaide ja -kirjallisuus käsittelevät yhteiskunnallisia ongelmia ja voiko taiteella […]

via Avantgarden ja politiikan moninaiset suhteet — FAM

CALL FOR CONTRIBUTIONS!

CALL FOR PAPERS 2018

 

In 2018 “The Problems of Literary Genres” is going to publish four volumes (3 of them concerning a selected theme):

 

1) – general genre issue with no specific dominant subject

Submissions to: 2018-01-31

 

2) culture of narcissism/exhibitionism

Exemplary topics: confession (genre) and its alternations in the participatory culture; the generality of authorship (self-publishing, social media, blogs, vlogs, etc.); autobiography and its boundaries; the magnitude of PR and marketing; publishing strategies and their role in reception, criticism and “vitality” of texts.

Submissions to: 2018-03-31

 

 

3) engaged culture/culture in danger

Exemplary topics: roles of culture and literature, but also journalism, in shaping social relations in the age of bottom-up social movements; engaged culture; engaging processes in culture; ideology in literature; (geo) policy, civic journalism, rhetoric and ideological engagement, new journalism; discourse of power; critical potential of genres such as parody or pastiche, but also novels or engagement poetry.

Submissions to: 2018-05-31

 

 

4) monstrous culture/ monsters in culture

Exemplary topics: the Gothic convention and its newest incarnations; the evolution of gothic figures of monstrosity and monstrous bodies – appropriated and appropriated bodies; Gothicism and gender and sexuality; transformation / hybridization of the Gothic genre; Gothic convention in such categories as repulsion, nostalgia, transgression; Gothic narratives – innovations and repetitions; relations between Gothicism and current socio-political context; the impact of the Gothic convention on the rhetoric of political debate; Gothic issues on the meta-level; cultural circularity of the Gothic themed media – fandoms, social media, specialist magazines.

Submissions to: 2018-08-31

 

 

Please, send the submissions electronically to problems.zrl@uni.lodz.pl.

For further information, please see Editorial Guidelines.

 

 

Zagadnienia Rodzajów Literackich

The Problems of Literary Genres

https://zagadnienia.wordpress.com

 

Di Costanzon “L’Intrusa” (tunkeilija) – elokuva kurjuudesta ja ylevistä valinnoista

Kirjoittanut: Marja Härmänmaa

Rakkautta ja anarkiaa –elokuvafestivaali esittää muhkean valikoiman italialaisia elokuvia. Yhteisenä nimittäjänä niillä on vähäosaisten elämän tutkiskelu. Leonardo di Costanzon L’Intrusa (2017, tunkeilija) on koruton kuvaus Napolin laitakaupungin ongelmista järjestäytyneen rikollisuuden, Camorran, varjossa.

Di Costanzo on syntynyt vuonna 1958 Napolinlahdella Ischiassa, eli alueen synkeä todellisuus on hänelle tuttu. Hän aloitti elokuvauransa 1980-luvulla Ranskassa. 2000-luvun alussa di Costanzo teki dokumenttielokuvia, ja vuonna 2012 hän teki ensimmäisen pitkän elokuvansa L’Intervallo (Intervalli). Elokuva esitettiin samana vuonna Venetsian elokuvafestivaaleilla, jossa se voitti aloittaville ohjaajille suunnatun David di Donatello –palkinnon, elokuvalehden myöntämän Ciak d’oro-palkinnon sekä Gran premio della stampa estera:n myöntämän palkinnon parhaasta esikoisteoksesta.

Myös L’Intrusa on ollut tänä vuonna esillä useilla festivaaleilla, kuten Cannesissa, Haifassa ja Venetsiassa – tosin se on jäänyt palkinnoitta.

L’Intrusa jatkaa kunniakkaasti italialaisen neorealismin kunniakasta perinnettä. Elokuva on katsaus vähäosaisten ihmisten arkipäivään, se on toteutettu suureksi osaksi amatöörinäyttelijöiden voimin, ja eittämättä pienellä budjetilla. Poikkeuksellisesti – joskaan ei ainutlaatuisesti – näkökulma on naisten ja lasten, joiden elämästä elokuva runollisesti kertoo.

L’Intrusa on karu kertomus perheestä, jonka Camorraan kuuluva isä ampuu vahingossa viattoman työmiehen. Perhe, johon avioparin lisäksi kuuluu pieni, alakouluikäinen tyttö Rita ja sylilapsi, pakenevat poliisia Napolin laitakaupungissa sijaitsevaan vähäosaisten lasten rähjäiseen vapaa-ajankeskukseen. Keskuksen johtaja, Giovanna (Raffaella Giordano), on tietämätön miehen olemassaolosta ja majoittaa perheen äidin, Marian (Anna Patierno), lapsineen keskuksessa olevaan hökkeliin. Poliisi kuitenkin löytää hökkelissä piileskelevän miehen, ja tulee pidättämään hänet keskukseen. Maria jää lasten kanssa hökkeliin. Camorran naisen läsnäoloa keskuksessa eivät kuitenkaan hyväksy muiden lasten äidit, ei surmatun työmiehen vaimo, eikä lapsia keskukseen lähettävä koulu. Kun keskuksen toiminta uhkaa Marian vuoksi lakata, hän elokuvan lopussa jättää hökkelinsä lapsineen ja katoaa.

Elokuvan maailma rajoittuu surkeaan vastaanottokeskukseen. Keskus on universumin napa, jonne käytännöllisesti katsoen kaikki tapahtumat on sijoitettu, rähjäinen, mutta kuitenkin onnellinen ja turvallinen. Silloin tällöin di Costanzon kamera kuvaa lohdutonta, anonyymia näkymää Napolin laitakaupungista. Tuo keskuksen ulkopuolinen maailma on myös Camorran maailma, joka Marian ja hänen perheensä kautta tunkeutuu keskukseen häiritsemään sen auvoisuutta. Di Costanzo ei kaihda voimakasta vastakkainasettelua, kun aseistettu poliisi pidättää murhaajan lasten vapaa-ajan keskuksessa.

Di Costanzo on itse sanonut elokuvastaan seuraavaa: ”L’Intrusa ei ole elokuva Camorrasta, se on elokuva niistä henkilöistä, jotka elävät Camorran kanssa, niistä jotka päivä toisensa jälkeen yrittävät taistella Camorraa vastaan, yhteiskunnallisesta konsensuksesta, ihmisistä, jotka eivät kuitenkaan ole tuomareita tai poliiseja. Mutta se on myös kertomus tuosta vaikeasti löydettävissä olevasta tasapainosta pelon ja lähimmäisenrakkauden, hyväksynnän ja torjunnan välillä. ’Toinen,’ ryhmään kuulumaton ulkopuolinen, joka mielletään vaaraksi, on mielestäni yksi aikamme perustavaa laatua olevia teemoja.”

L’Intrusa on ensisijaisesti kertomus suurista tunteista ja eettisistä valinnoista. Vapaa-ajan keskuksen johtaja, rumankaunis Giovanna, on oikeamielisyyden inkarnaatio, rauhallisuudessaan ja tyyneydessään vankkumaton kallio, johon ympäristö panee toivonsa. Ikääntyneen, paljon nähneen ja kokeneen naisen katseen tutkiskelu, naisen, jonka kasvoihin ja katseeseen kova elämä kovassa ympäristössä on jättänyt jälkensä, on keskeisessä osassa di Costanzon pitkälti kontemplatiivisessa elokuvassa. Giovanna tekee rohkean, omaatuntoaan ja oikeudentajuaan kunnioittavan valinnan antaessaan Marian jäädä keskukseen vastoin koulun ja muiden lasten äitien tahtoa. Eettisesti oikean valinnan tekee myös Maria (Anna Patierno), joka ymmärtää olevansa ”ulkopuolinen”, ”tunkeilija”. Lopulta hän uhraa turvasatamakseen muodostuneen hökkelin ja ratkaisee keskusta rasittavat ristiriidat pakkaamalla vähät tavaransa ja lapsensa. Maria katoaa niin keskuksesta kuin camorristien maailmastakin, joka olisi kuitenkin ollut hänelle turvallinen vaihtoehto.

Di Costanzo ei tuomitse eikä osoita. Hän tyytyy kuvaamaan maailman armottomuutta ja epäoikeudenmukaisuutta tavalla, joka ei jätä kylmäksi. Marian ja hänen lastensa kohtalo jää arvoitukseksi; vastaanottokeskuksessa elämä jatkuu juhlien merkeissä.

MH

Odysseus Helvetissä – eli kysymyksiä tiedonjanosta, onnellisuudesta ja oppimisen synnillisyydestä

Kirjoittanut: Marja Härmänmaa

Tutkimuksen eettiset kysymykset sekä oppimisen merkitys ja päämäärä ovat kautta historian askarruttaneet ihmisiä. Myös Dante puuttui ongelmaan useassa eri yhteydessä. Jumalaisessa näytelmässä (1304-1321) hän kirjoitti muun muassa seuraavaa:

“Considerate la vostra semenza: / fatti non foste a viver come bruti, / ma per seguir virtute e canoscenza.” (“Muistakaa siis, mistä on teidät luotu: / ei teitä tehty elämään kuin pedot, / vaan on teille tietämiseen kutsumus suotu.”  Dante: Jumalainen näytelmä, ”Helvetti”, XXVI Laulu. Suomennos: Laura Lahdensuu)

Kontekstistaan erotettuna ja nykyajan valossa tulkittuna säkeet tuntuvat yllyttävän rajattomaan tiedon etsimiseen ja menemään kuolemaa uhaten kohti tuntematonta, sillä onhan halu tietää ja oppia ihmiselle synnynnäinen ominaisuus ja hyve.

Näitä ”Helvetin” XXVI lauluun kirjattuja sanoja ei kuitenkaan lausunut Dante itse, vaan Odysseus, länsimaisen tiedonjanon myyttinen inkarnaatio. Jumalaisessa näytelmässä kreikkalainen sankari on tuomittu kahdeksannen piirin kahdeksanteen kuiluun, jossa ikuista rangaistustaan kärsivät vilppiin neuvojat, eli ne, jotka ovat viekoitelleet muita synnintekoon. Siellä heidät on tuomittu ikuisesti palamaan liekehtivinä soihtuina.

Odysseuksen kanssa samassa liekissä Helvetissä palaa myös hänen Troijan sodan asetoverinsa, Diomedes. Danten oppaana toimiva Vergilius kertoo kreikkalaisten syntinä olevan kolme erityyppistä petosta – taktinen, moraalinen ja uskonnollinen – joilla kaikilla oli yksi ja sama päämäärä, eli voittaa sota: Troijan valloituksessa käytetyn hevosen rakentaminen, juoni jolla Akhilleus houkuteltiin sotaan, ja Pallas Atenen patsaan varkaus Troijasta, jolloin kaupunki menetti jumalan suojeluksen.

Odysseuksen viimeinen ja suurin synti oli kuitenkin hänen sekä ruumiinsa että henkensä kuolemaan johtanut ”folle volo”, ”hurja lento”. Loputon tiedonnälkä, jota ei edes rakkaus vaimoon ja poikaan, eikä liioin myötätunto vanhaan isään pystyneet hillitsemään, ajoi Odysseuksen viimeiselle merimatkalle äärimmäiseen länteen. Tovereineen he saavuttivat Herakleen pylväät, eli Gibraltarin salmen, silloisen tunnetun maailman rajan, joka myös symbolisoi Jumalan asettamaa tietämyksen rajaa. Pylväiden tuollapuolen, läntisellä pallonpuoliskolle oli keskiaikaisen käsityksen mukaan asumaton ”maailma vailla ihmisiä”, jonne ei Jumalan tahdon mukaisesti ollut lupa mennä.

Täällä Odysseus lausuu kuuluisat säkeensä, joilla hän houkuttelee jo iäkkäät kumppaninsa ohittamaan pylväät ja jatkamaan matkaa kohti tuntematonta. ”Ihmisiä vailla olevassa maailmassa” miehet näkevät Kiirastulen vuoren. Mutta Jumalan rankaisu on armoton, ja hänen lakiaan uhmanneet miehet hukkuvat alukseineen aaltoihin.

Odysseuksen hahmo Danten runoelmassa on herättänyt mielenkiintoa viimeisen parin sadan vuoden ajan. Yhtäältä romantiikan ajan tutkijoiden mukaan Dante olisi liikuttunut kreikkalaisen sankarin traagisesta kohtalosta ja hädin tuskin onnistuu kätkemään ihailuaan Jumalaisen Näytelmän säkeissään. Viime aikaiset näkemykset kuitenkin tarjoavat erilaisen tulkinnan. Odysseus on Helvetissä vilppiin neuvojien kuilussa. Hänen suurin rikoksensa oli siis se, että hän oli viekoitellut tovereitaan tekemään syntiä. Näin ollen hän oli Vergiliuksen määritelmän mukaan fandi fictor, petoksen mestari.

Yllä mainitut kuuluisat säkeet, ”orazion picciola” eli Odysseuksen ”lyhyen puheen” loppukaneetti, on itse asiassa tekopyhyyden mestariteos. Vetoamalla ihmisen velvollisuuteen hakea tietoa, Odysseus viekoittelee kumppanit alistumaan hänen tahtoonsa ja rikkomaan Jumalan säätämää lakia tietämyksen rajoista. Nykyihminen kuitenkin saattaa oikeutetusti ihmetellä, mitä pahaa on tiedonjanossa ja uusien asioiden löytämisessä.

Kysymys on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen; vastausta siihen tulee etsiä Danten ajan kulttuurista ja filosofiasta. Äärimmäisesti yksinkertaistettuna ongelman ydin on siinä, onko tiedon etsiminen itsessään eettisesti perusteltua ja johtaako se onnellisuuteen. Keskeneräisessä traktaatissaan Convivio (1304-1307) Dante toistaa Aristoteleen Metafysiikkaa kirjoittaen: ”Kaikki ihmiset luonnollisesti haluavat tietää.” Tässä yhteydessä Dante siis ei tuomitse tiedon hakemista, vaan päin vastoin hän yhtyy Aristoteleeseen ja häntä kommentoineeseen Averroekseen. Heidän mukaansa tietämisen halu on ihmisyyden olennainen piirre, joka erottaa heidät eläimistä. Kuitenkin tietämisellä saavutettava päämäärä, eli onni, oli ristiriidassa katolisen doktriinin kanssa, jonka mukaan onnen voi saavuttaa vain tuonpuoleisessa maailmassa.

Näennäinen ristiriita Danten Convivion ja ”Helvetin” XXVI laulun kanssa on osittain sovitettavissa, jos otetaan huomioon, että nämä kaksi teosta muodostavat runoilijan ideologisen kehityksen kaksi ääripäätä. Jumalaisessa Näytelmässä Dante on tarkistanut kantansa koskien tietämisen päämäärää ja sitä keinoa, jolla tietämys saadaan, muun muassa ottamalla huomioon Pariisissa vuonna 1277 teologien Averroekseen kohdistaman kritiikin. Lisäksi Dante tunsi hyvin Tuomas Akvinolaisen, jonka mukaan asia voidaan tuntea joko aistikokemuksen tai asian aiheuttaman seurauksen kautta. Siinä missä ensimmäinen tapa ei ole hyväksyttävä, on toinen puolestaan ainoa oikea keino tuntea Jumala.

Dante siis tuomitsee Odysseuksen Helvettiin, koska tämä oli petoksella saanut ystävänsä tekemään syntiä ja kapinoimaan Jumalaa vastaan. Kapina ei niinkään liittynyt tietämiseen sinänsä, joka on kuitenkin ihmisen luontainen taipumus, vaan tietämisen päämäärään, eli onnellisuuteen, ja siihen tapaan, jolla tietämys saavutetaan: Odysseus ei ollut kiinnostunut tuntemaan Jumalaa hänen tekojensa kautta, vaan ”kokemuksen” avulla, ”läntisen maailman tuolla puolen / ihmisettömällä maanpiirillä”, jonne ei tiedonhaluisellakaan ihmislapsella ollut asiaa.

Marja Härmänmaa