“Dekadentistinen” rakkaus, tai sukupuoliroolit murroksessa 1800-luvun lopun italialaisessa kirjallisuudessa

Tutkimussuunnitelma

Vaikka 1800-luvun kulttuurihistoria alkoi romantiikan tunteiden palossa, ei vuosisata loppuen lopuksi ollutkaan kovin romanttinen. Aikakauden synkeys, pessimismi ja jopa nihilismi kiteytyi ajatukseen rakkaudesta, jota 1800-luvun lopun kirjallisissa suuntauksissa, dekadentismissa, estetismissä ja symbolismissa, kuvattiin sangen irvokkaasti. Rakkauden, sekä henkisen tunteen että fyysisen intohimon dekadenssi oli kuitenkin alkanut paljon ennen Huysmansin romaanin À Rébours (1884) tai Anatole Bajun lehden ”Le Décadent” (1886) ilmestymistä. Muun muassa Saksassa Schopenhauer oli jo ennättänyt tuomitsemaan rakkauden pelkkänä geneettisenä vaistona, jonka muuttaminen henkiseksi tai tunteelliseksi kokemukseksi oli puhdas illuusio. Rakkaus oli petos, jonka avulla ihminen oli pakotettu uhrautumaan Tahdolle, vaikka hän ken ties kuvitteli seuraavansa omia tunteitaan.

Ranskassa puolestaan markiisi de Saden vaikutus alkoi tuntua vuosisadan edetessä romantiikasta lähtien antaen oman säväyksensä kirjallisuudelle. Baudelairen, Flaubertin ja lopulta Maupassantin tuotannossa de Saden perintö ilmenee muun muassa sadistisen käytöksen kuvaamisessa myös miehen ja naisen välisissä suhteissa. Erityisesti Baudelairen suhtautuminen rakkauteen oli ristiriitainen vaihdellen naisen uskonnollisesta palvonnasta pakanallisen sensuaalisuuden ihannointiin ja lopulta torjumiseen. Jos miehen ja naisen välinen suhde oli epämääräinen, epämääräisiä olivat myös heidän roolinsa. Baudelairella olikin kaksi erilaista naishahmoa, seireeni ja uhri, enkeli ja sfinksi, jotka runoilija jätti perinnöksi 1800-luvun lopun dekadentistiselle kirjallisuudelle ja jotka löytyvät myös muun muassa Wagnerilta. Enkeli symbolisoi hengellistä rakkautta; sfinksi seksuaalista. Usein Baudelairen nainen on luonnontilaa lähellä oleva, alhainen ja eläimellisten vaistojen varassa toimiva olento. Tästä syystä rakkaus ja seksi ovat syntisiä, Saatanan esiintymismuotoja. Paras ratkaisu oli kieltäytyä seksuaalisuudesta kokonaan. Tästä syntyy Baudelairea kiusannut dilemma. Yhtäältä hän tiedosti rakkauden perverssin ja saatanallisen luonteen, toisaalta mahdottomuuden pärjätä ilman halveksittavaa naista.

Vuosisadalla kasvava mielenkiinto ihmisen tajuntaan ja psyykeen osallistui rakkauden kyseenalaistamiseen puhtaasti seksuaaliseen viettiin perustuvana harhana. Ennen Freudia saksalainen filosofi Eduard von Hartmann julkaisi vuonna 1869 teoksensa Philosophy of the Unconscious: Speculative Results According to the Induction Method of the Physical Sciences (Philosophie des Unbewussten), jossa hän tuomitsi seksuaalisuuden räävittömänä ja naurettavana. Ihminen ei koskaan harrastaisi seksiä, elleivät tuntemattomat piilotajunnan voimat pakottaisi häntä jatkamaan sukua. Täten rakkaus oli pelkkä subjektiivinen illuusio, lisääntymisen mekanismin irvokas naamio.

1800-luvun lopun kirjallisuudessa naisesta oli yleensä kaksi erilaista kuvaa: yhtäältä nainen kuvattiin uhrina, ja toisaalta miestä uhkaavana femme fatale – tyyppisenä olentona tai lapsi-naisena, joka tekee pahaa tahtomattaan tai tiedostamattaan. Nainen on usein turhamainen, rahvaanomainen, vaistonvaraisesti toimiva sensuaalinen olento, joka on kyvytön ymmärtämään henkeviä asioita tai taidetta. Nainen on este miehelle ja hänen henkisille ja/tai taiteellisille pyrinnöilleen. Usein kuitenkin miehen oma destruktiivinen intohimo sitoo hänet moraalittomaan, julmaan ja perverssiin femme fatale – olentoon. Dekadentistinen naiskuva heijastaa miehen ja naisen välisen suhteen epämääräisyyttä, ja luonnollisesti naisen omaa, vuosisadan lopussa muuttuvaa yhteiskunnallista roolia. Siinä missä naiskuva usein on miehen oman mielikuvituksen tuote, kertoo se myös miespuolisen subjektin syvästä kriisistä 1800-luvun lähestyessä loppua.

1800-luvun lopulla päivänvalon näkivät ensimmäiset systemaattiset tutkimukset seksuaalisista psykopatologioista, jotka johtivat modernin seksologian syntyyn. Osittain tästä johtuen 1800-luvun lopun kirjallisuus on täynnä erimuotoista ja  -tyyppistä erotiikkaa, seksuaalisia poikkeavuuksia tai jopa perversioita, kuten sadismia, sadomasokismia ja insestiä. Yhtäältä epänormaaliuden ihannointi on tulkittu merkiksi latentista itsetuhosta. Toisaalta perversioiden representointi oli useassa tapauksessa suunnattu provosoiden porvarillista kunniallisuutta vastaan. Seksuaalisten nautintojen representaatiota höystettiin analogioilla antiikin Rooman ja Bysantin dekadenssiin.

Samoin 1800-luvun loppu todisti kasvavaa mielenkiintoa homoseksuaalisuutta kohtaan. Homoseksuaalisuus on läsnä jo Baudelairen, Gautierin sekä prerafaeliittisten taidemaalarien, kuten Dante Gabriel Rossettin ja Edward Burne-Jonesin tuotannossa. Myöhemmin samoilla linjoilla jatkoivat Lorrain, Huysmans ja erityisesti Oscar Wilde. Homoseksuaaliset taipumukset myös osaltaan lisäsivät syyllisyyden tunnetta, josta dekadenssin ja pessimismin ohella tulikin yksi leimallinen fin de sièclen tunnetila. Myös sangen suosittu hermafrodiitin myytti symbolisoi homoseksuaalisia taipumuksia.

Rakkauden representointi kuvastaa myös kristinuskon ja katolisen kirkon kriisiä. Kun eri tieteenalojen uusimmat löydöt veivät pohjan kristilliseltä luomisteorialta, erityisesti Ranskassa katolisuudesta ja kirkon tuhatvuotisista taideaarteista tuli esteettinen säiliö, josta kirjailijat ammensivat ornamentteja eri tilanteihin. Myös rakkautta väritti usein uskonnollinen syyllisyyden tunto, jossa mystiikka ja erotiikka, uskonto ja seksi yhdistyvät omituisella tavalla. Henkevän rakkauden symbolina on Baudelairen enkeli, kun taas sfinksi symbolisoi seksuaalista intohimoa. Erityisesti viimeksi mainittu on tuomittava, sillä se alentaa miehen luonnontilaan, jonka sivilisaation tarkoitus on tuhota. Homoseksuaalisuuden lisäksi myös vuosisadan lopun ihannetta täydellisestä siveydestä symbolisoi myytti hermafrodiitista, ja antiikin kaksineuvoisesta olennosta tuli 1800-luvun lopulla usein seksuaaliton olento. Seksuaaliset tarpeet kuitenkin säilyvät muuttumattomina, mistä syntyi ristiriitatilanne: rakkaus on rahvaanomainen mutta kiihottava, välttämätön mutta tuhoisa.

Italialaisessa, 1800-luvun kirjallisuudessa rakkaus oli erityisen tärkeä aihe dekadentistisille kirjailijoille Antonio Fogazzarolle (1842-1911), Gabriele D’Annunziolle (1863-1938) ja Luigi Pirandellolle (1867-1936). Lisäksi rakkautta käsitteli laajasti ja syvällisesti myös veristeiksi luokitellut Luigi Capuana (1839-1915) ja Federico De Roberto (1861-1927). Nämä kirjailijat pyrkivät uudistamaan italialaista kirjallisuutta ammentamalla vaikutteita erityisesti Ranskasta. Italialaisessa kontekstissa dekadentistiset teemat saivat kuitenkin uuden ilmeen heijastaen maan yhteiskunnallista tilannetta yhdistymisen jälkeen ja massayhteiskunnan tuskallista syntyä.

Tutkimuksessani syvennän yllä esitettyjä ajatuksia rakkaudesta ja keskityn seuraavaan kysymykseen: miten Italian, 1800-luvun lopun kirjailijat representoivat miestä, naista ja rakkautta. Millaisia muotoja rakkaus sai? Millaisena tunteena rakkaus koettiin? Mitä oli “dekadentistinen” rakkaus? Miten yhteiskunnalliset tekijät, kirjailijan ja kirjallisuuden asema vaikuttivat rakkauden representointiin?

1800-luvun lopun dekadentistisen kulttuurin vaikutuksesta nykyajan populaarikulttuuriin on kirjoittanut muun muassa David Weir teoksessaan Decadence and the Making of Modernism (University of Massachusetts Press, Amherst 1995). Stereotypioiden, destruktiivisten tunteiden ja erityisesti tuskallisesti raastavan rakkauden juurien ja esikuvien selvittäminen tekee tutkimuksestani – ei pelkästään rohkeaa, mutta myös ajankohtaista.

*****

 

Olen pitänyt aiheesta tieteellisen esitelmän kv konferenssissa End Games and Emotions, elokuussa 2017, Tallinnan yliopistossa. Esitelmäni Powerpoint-esitys löytyy academia.edu -sivultani, tämän linkin takaa

Decadent Love: Destructive Feelings in Antonio Fogazzaro’s Novel Malombra (1881), in academia.edu