Gli uomini che mascalzoni! on Mario Camerinin vuonna 1932 ohjaama komediaelokuva. Camerini (1895 – 1981, kuvassa vasemmalla) oli epäilemättä yksi 1930-luvun italialaisen komediaelokuvan merkittävimmistä ohjaajista, joka vuosina 1922- 1972 ohjasi kaikkiaan noin 50 elokuvaa. Vuosina 1940-1943 Camerini oli naimisissa yhden 1930-luvun Italian suurimman diivan, Assia Norisin (1912 – 1998) kanssa. (Kuvassa alla.)
Fasistisen hallinnon aikana Camerini ohjasi myös yhden propagandaelokuvan Il grande appello (Suuri kutsunta, 1936), mutta sodan jälkeen hän keskittyi ennen kaikkea romanttisiin komedioihin, melodraamoihin ja seikkailuelokuviin. Historia kuitenkin muistaa hänet ennen kaikkea eräästä hänen varhaisesta komediastaan, Gli uomini, che mascalzoni!, suomennettuna esimerkiksi “mitä lurjuksia miehet ovatkaan!”.
Gli uomini che mascalzoni! oli yksi niin sanotuista “valkoisten puhelimien” komediaelokuvista. Nämä elokuvat olivat erittäin suosittuja 1930-luvulla, ja ne kuvasivat yläluokan joutilasta elämää ja heidän monimutkaisia rakkaustarinoitaan. Elokuvat olivat tavallisesti sijoitettu hienoihin ja moderneihin sisätiloihin, ja niitä kutsuttiin “valkoisiksi puhelimiksi”, koska varsinkin ensimmäisissä elokuvissa oli melkein jokaisessa elokuvassa kohtaus tai eri kohtauksia, joissa yleensä kaunis yläluokan nainen puhui valkoiseen puhelimeen. Tämä oli sikäli erityistä, sillä 1930-luvulla puhelin oli ylellisyyttä, johon vain harvalla oli varaa. Jos puhelin hankittiin, oli se yleensä musta. Tästä syystä valkoinen puhelin oli jotain poikkeuksellisen ylellistä. Hienojen ja modernien interiööriensä takia näitä elokuvia kutsuttiin myös nimellä ”déco-elokuvat” (cinema déco).
Gli uomini, che mascalzoni! on kuitenkin monella tapaa vallankumouksellinen elokuva. Ensinnäkin se ei kuvaa pinnallista yläluokkaa, vaan alemman keskiluokan maailmaa. Elokuva itse asiassa kertoo myyjätär Mariuccian ja autonkuljettaja Brunon koomisen rakkaustarinan, joka on täynnä väärinkäsityksiä ja onnettomuuksia. Tyylikäs interiööri näkyy vain kerran, hajuvesiliikkeessä, jossa Mariuccia työskentelee elokuvan alussa. Sen sijaan Camerini teki radikaalin ratkaisun ja kuvasi elokuvan Milanon kaupunkiympäristössä, aidoissa paikoissa, mistä johtuen elokuva on nyt eräänlainen arvokas dokumentti 1930-luvun Milanosta. Lisäksi elokuva esittelee mainiolla tavalla nuorten elämää 1930-luvun Italiassa. Heidän tapakulttuurinsa, työskentelynsä ja vapaa-ajanviettonsa tulevat hyvin ilmi, kuten myös sukupuolten ja -polvien väliset erot, jotka tuohon aikaan olivat selvät ja kunnioitettavat.
Sen sijaan elokuvassa ei ole jälkeäkään fasistisesta hallinnosta tai fasismista. Itse asiassa elokuva olisi voitu kuvata minkä tahansa liberaalin hallituksen aikana. Tämä ei kuitenkaan ole yllätys. Italialainen elokuvateollisuus kehittyi voimakkaasti 1930-luvulla, myös valtion tukien avulla. Hallitus kuitenkin ymmärsi sangen pian, että poliittiset propagandaelokuvat eivät olleet suosittuja, ja tästä syystä niiden tuottaminen oli kuta kuinkin turhaa. Tämä ei tarkoita, etteikö fasistinen hallinto olisi lainkaan tuottanut propagandaelokuvia. Niitäkin tehtiin, mutta ylivoimaisesti suurin osa 1930-luvun elokuvista oli kevyitä, epäpoliittisia komedioita, kuten Gli uomini, che mascalzoni!, jonka ainoa tarkoitus oli viihdyttää yleisöä.
Elokuvan näyttelijäkaarti on myös sangen merkittävä. Naispääosan, Mariuccian esittäjä Lya Franca (1912 – 1988) teki lyhyen mutta huomionarvoisen uran elokuvanäyttelijättärenä 1930-luvun alussa ja oli ensimmäinen italialainen näyttelijätär, joka on koskaan puhunut elokuvassa. Kyseessä oli Alessandro Blasettin (1900 – 1987) draamaelokuva Resurrectio (ylösnousemus, 1931), joka oli siis ensimmäinen italialainen äänielokuva. Sen sijaan miespääosassa Gli uomini che mascalzonissa! oli Vittorio De Sica (1901 – 1974), joka teki kansainvälisen uransa ennen kaikkea elokuvaohjaajana ja joka muistetaan yhtenä italialaisen neorealistisen elokuvan isistä.
Gli uomini che mascalzoni! oli suuri menestys sekä Italiassa että ulkomailla. Myös siinä esitetty kappale ”Parlami d’amore, Mariù” (Puhu minulle rakkaudesta, Mariù) nousi kansainväliseksi hitiksi. Laulun sanat on kirjoittanut Ennio Neri (1891 – 1985) ja musiikin on säveltänyt Cesare Andrea Bixio (1896 – 1978). Kappale tehtiin nimenomaan elokuvan miespäänäyttelijän Vittorio De Sican äänelle.
Elokuva on kokonaisuudessaan katsottavissa Dailymotionissa. Siinä on espanjankielinen tekstitys, eikä äänenlaatu tosin ole kummoinenkaan, mutta elokuvasta saa hyvän käsityksen näilläkin eväillä https://www.dailymotion.com/video/x8s78m8
Laulu “Parlami d’amore Mariù” löytyy YouTubesta, myös itse Vittorio De Sican esittämänä. https://youtu.be/WTK7wJomzmU?si=Owe5npWI47KTo5TE
Marja Härmänmaa
Lisää fasistisesta elokuvasta?
Oletko kiinnostunut tietämään lisää italialaisesta elokuvasta fasismin kaudella? Tein aiheesta verkkokurssin Udemy-kurssialustalle. https://www.udemy.com/course/cinema-in-the-fascist-italy/in-the-fascist-italy/
Lisää italialaisesta fasismista?
Olen tehnyt englanninkielisen verkkokurssin italialaisesta fasismista, joka löytyy tältä sivustoltani välilehdellä “Courses”. Italian Fascism (1919 – 1945) – Marja Härmänmaa (marjaharmanmaa.com)
