Elämän jonkun verran kuluttama mies saapuu lentokoneella, keskustellen arabiaksi lentoemännän kanssa, jokseenkin rähjäiseen kaupunkiin. Aika pian katsojalle vahvistuu, että kyseinen kaupunki on Napoli; myöhemmin selviää, että mies on napolilainen ja palaamassa vuosikymmenten jälkeen kotiin Kairosta. Etelä-Italiassa sijaitsevan antiikkisen Napolin historia on alkanut ennen ajanlaskumme alkua, ja se on myös entinen Molempain Sisiliain kuningaskunnan loistelias pääkaupunki. Napolin historiallinen loisto alkoi kuitenkin systemaattisesti rapistua Italian kuningaskunnan perustamisen jälkeen vuonna 1861, jolloin se menetti asemansa pääkaupunkina ja vaipui perifeeriseksi keskukseksi syvässä etelässä, jossain siellä, missä Eurooppa loppuu ja Afrikka alkaa. Nostalgian lukuisat viittaukset Afrikkaan ja Napolin afrikkalaisuuteen ovatkin elokuvan mielenkiintoisimpia elementtejä. Tällä hetkellä Napoli on Italian suurkaupungeista köyhin ja monessa suhteessa ongelmallinen, niin järjestäytyneen kuin järjestäytymättömänkin rikollisuuden tyyssija.
Nostalgian sijoittuminen nimenomaisesti Napolin kurjuuteen tulee selväksi viimeistään silloin, kun kamera kohdistuu sotkuista katua koristaviin valoihin, joilla on kirjoitettu Pino Danielen (1955 – 2015), napolilaisen bardin, ehkä tunnetuimman kappaleen ”Napule è” (Napoli on) säe: ”Napule è addore e’ mare” (Napoli on meren tuoksua). Myös Daniele kuvaa laulussaan Napolin lukemattomia ongelmia.
[Kuva: Alexandre – Opera propria, CC BY-SA 4.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=51900531]
Nostalgian ohjaaja Mario Martone on kunnostautunut mm. elokuvan Leopardi – runoilijan elämä (Il giovane favoloso, 2014) ohjaajana. Tämä vaikuttava ja monessa suhteessa visuaalisesti hienosti toteutettu tarina kertoo italialaisesta, yhdestä aikansa ja koko Italian kirjallisuuden tunnetuimmasta 1800-luvun runoilijasta. Ei syyttä, ilmestymisvuonnaan Leopardi kilpaili Venetsiassa Kultaisesta leijonasta. Samaa vaikuttavuutta ei löydy Nostalgiasta, jonka Martone sen sijaan on omistanut kotikaupunkinsa Napolin kuvaukselle.
Monessa suhteessa omaleimainen Napoli on tuottanut ja tuottaa edelleen lukuisia kirjailijoita, elokuvaohjaajia ja taiteilijoita, jotka ovat keskittyneet tuotannossaan kotikaupunkinsa esittämiseen. Nostalgiakin perustuu toisen napolilaisen, Ermanno Rean (1926 – 1916) samannimiseen romaaniin. Rea oli yksi tunnettuja napolilaisia kirjailijoita, ja hänen 15 romaania käsittävä tuotantonsa keskittyy lähes kokonaan kotikaupungin kuvaukseen. Ei siis ole mitenkään erikoista, että myös napolilaisen Martonen 13 elokuvasta miltei jokainen on tavalla tai toisella yhteydessä Napoliin. Jopa Leopardista katkelma on sijoitettu Molempain Sisiliain kuningaskunnan pääkaupunkiin.
Nostalgia noudattaa varsin uskollisesti Rean romaania, ja molemmissa teoksissa Napolin lukuisat ongelmat ovat keskeisessä asemassa. Elokuvaversiossa (ja romaanissa) nuoruudessaan rikokseen syyllistynyt teinipoika Felice Lasco (Pierfrancesco Favino) joutuu pakenemaan Italiasta välttääkseen mahdolliset ongelmat poliisin kanssa. Vuosikymmenten jälkeen, elämässään ilmiselvästi hyvin onnistuneena hän palaa Napoliin tapaamaan vanhaa äitiään ja tekemään tiliä menneisyytensä kanssa. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea sen läheisen lapsuudenystävän, Oreste Spasianon (Tommaso Ragno) etsimistä, jonka kanssa nuoruuden rikos tuli aikoinaan suoritettua. Oresten tapaaminen osoittautuu kuitenkin kohtalokkaaksi virheeksi.
Rikollisuus, ystävyys, anteeksiantamattomuus ja kosto: napolilaisia peruspaheita ja -hyveitä. Alun perin napolilaisten ruokalajien, pastan ja pizzan syönti vaatimattomassa trattoriassa – perinapolilaista juustoa, mozzarellaa unohtamatta – sekä vanha, väsynyt, mutta silti lempeä äiti sijoitettuna erääseen Napolin rähjäisimmistä alueista, Sanitàan. Siinä Martonen kudos, josta Nostalgia muodostuu. Yhtäläisyydet toisen maailmansodan jälkeisen italialaisen neorealistisen elokuvan kanssa ovat ilmeiset, ja muun muassa Sanitàn hurjan todellisuuden ikuisti aikoinaan Vittorio De Sica legendaarisessa mestariteoksessaan Napolin kultaa (L’oro di Napoli, 1954).
Keskeinen hahmo Sanitàssa on myös korttelin anarkistinen pappi, joka vastoin poliisin kieltoa pitää sunnuntaimessunsa aukiolla eikä kirkossa ilmaistakseen uhmaavansa Camorraa, Napolin seudun järjestäytynyttä rikollisuutta, mafiaa. Isä Luigi (Francesco Di Leva) tuntee kaikki alueen ihmiset ja on heidän elämässään eräänlainen kiintopiste, kolmannen vuosituhannen Don Camillo tai eteläitalialainen versio Isä Matteosta – tosin ongelmat, joita Isä Luigi kohtaa Sanitàssa ovat moninkertaisesti rankempia kuin hänen keski-italialainen (umbrialainen) kollegansa Matteo – pohjoisitalialaisesta, venetolaisesta Camillosta puhumattakaan. Tärkeä paikka alueen asukkaille on luonnollisesti Isä Luigin kirkko ja kaikki seurakunnan tarjoama aktiviteetti, joka monessa tapauksessa edelleen on ainoa vaihtoehto eteläitalialaiselle nuorisolle katujengiin liittymisen sijaan – minkä Martone myös tuo elokuvassaan esille. Isä Luigi tarjoaa elokuvan kameralle tien napolilaisiin yksityiskoteihin, joissa katsojan eteen tuodaan paikallisia ihmisiä, heidän yhdessäoloaan ja tapojaan lähempää tarkastelua varten. Ja jotta Sanitàn kierros olisi täydellinen, löytyy Isä Luigin tuttavista myös lahjakas taidehistorian opiskelijaneito. Hän vie Felicen Napolin katakombeihin, jossa ohjaaja osoittaa linkin kaupungin afrikkalaisuuteen sangen kauniilla metaforalla.
Nostalgian kantava teema on Felicen ja Oresten katkennut ystävyys, jota Martone tutkiin ennen kaikkea retrospektiivisesti palaten miesten lapsuuteen 1970-luvulle. Valitettavasti nämä jaksot ovat lähinnä moottoripyöräajelua ympäri Napolia, mutta ymmärrettävästi budjetti ei ole sallinut kuvakulman laajentamista miljöön tarkemmalle esittelylle. Ystävyyden katkeamisesta seurannut, Napolissa looginen kosto sen sijaan on toteutettavissa sangen pienelläkin budjetilla.
Nostalgia on taidokkaasti tehty ja teknisesti virheetön jo asemansa vakiinnuttaneen huippuohjaajan kunnianosoitus kotikaupungilleen. Ilmestymisvuonnaan 2022 se on saanut useita mainintoja ja voittanut parhaan ohjaajan ja parhaan miespääosan näyttelijän (Pierfrancesco Favino) palkinnot Cannesin elokuvafestivaaleilla ja italialaisen elokuvapalkinnon Nastro d’argento parhaan elokuvakäsikirjoituksen ja parhaan miessivuosan palkinnon (Francesco Di Leva ja Tommaso Ragno).
Ranskalais-italialaisena yhteistyönä syntynyt Nostalgia saapui Suomeen viime syksyn 2022 Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaaleille. Tänä syksynä 2023 se saa oletettavasti ensi-iltansa teattereissa, ja lisäksi siitä tehtänee VOD-tiedosto laajempaa levitystä varten.
Vaikka Martonen kuvaus Napolista ei juurikaan tarjoa mitään uutta saatikka yllätyksellistä, on se kuitenkin sen verran aito, että elokuvan nähtyä syntyi tarve valmistaa simpukkapastaa (linguine alle vongole).
Marja Härmänmaa
Fiume tai kuolema – tai kuinka perustaa oma tasavalta
Ensimmäinen maailmansota päättyi virallisesti 11. marraskuuta 1918 klo 11.00, kun Saksa ja ympärysvaltojen edustajat allekirjoittivat…
Runoilija poliitikkona: D’Annunzio, Fiumen tasavalta ja populismin alkujuuret
”Rakas ystävä, maailman on tajuttava, että olen kykenevä kaikkeen.”[1] 1. ”Natale di sangue” – veren…
Paola Cortellesin elokuva *C’è ancora domani* (2023)– *Ainahan on huominen*, eli kuinka italialainen nainen vapautui hellan ja nyrkin välistä
Marraskuussa vuonna 2023, kaksi päivää ennen Kansainvälistä päivää naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi Italian senaatin puhemies…
Venetsia 1500-luvulla: urbaania loistoa ja pastoraalista maaseutua
Jo ennen ensimmäistä vuosituhatta Venetsiasta oli kehkeytynyt merkittävä kauppakeskus itäisen Bysantin ja lännen välillä. Tämä…
Italialaisen futurismin manifesti (1909)
Manifestin julistusosan suomennos on artikkelin lopussa.Read More Helmikuussa vuonna 1909 pariisilainen päivälehti Le Figaro julkaisi…
Gli uomini, che mascalzoni! (Mitä lurjuksia miehet ovatkaan! 1932) – muuan “fasistinen” komedia
Gli uomini che mascalzoni! on Mario Camerinin vuonna 1932 ohjaama komediaelokuva. Camerini (1895 – 1981,…
