Marraskuussa vuonna 2023, kaksi päivää ennen Kansainvälistä päivää naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi Italian senaatin puhemies Ignazio La Russa (1947 -) Italian veljet -puolueesta määräsi senaatin istuntosalissa esitettäväksi elokuvan. Tapaus oli erittäin poikkeuksellinen, sillä senaatissa ei juurikaan katsella elokuvia – ei Italian senaatissa eikä Suomen eduskunnassa. Kyseinen elokuva on Paola Cortellesin Ainahan on huominen (2023), josta seuraa pari sanaa – juonta paljastamatta.
Testaccio Roomassa on perinteinen työläisten asuttama kaupunginosa. Tai oli. 1990-luvulla alkaneen gentrifikaation jälkeen alue on nykyään pikemminkin keskiluokkainen. Toisen maailmansodan jälkeen Testaccio kuitenkin oli köyhää aluetta; antiikin aikana se oli peräti kaatopaikka, josta muistuttaa antiikin keramiikan sirpaleista muodostunut Testaccion vuori, monte Testaccio. Kaupunginosassa asuu elokuvan päähenkilö, noin 40-vuotias Delia aviomiehensä ja kolmen lapsensa kanssa sangen vaatimattomassa mutta silmiinpistävän siistissä asunnossa.
Ainahan on huominen on Paola Cortellesin (1973 -) esikoiselokuva, mutta se tuskin jää hänen viimeiseksi filmatisoinnikseen. Cortellesi ei kuitenkaan ole vain ohjaaja, vaan hän on tehnyt uraa 1990-lähtien näyttelijättärenä ja koomikkona ja tunnustukseksi uralleen voittanut lukuisia palkintoja. Ainahan on huominen -elokuvassa Cortellesi esittää itse vahvalla ammattitaidolla ja vaikuttavasti päähenkilöä Deliaa, eikä hänen koomikon taustansa liioin jää huomaamatta tässäkään elokuvassa, joka traagisuudestaan huolimatta on myös vahvasti koominen, eli tragikomedia.
Kuvassa vasemmalla Cortellesi vuonna 2019.
Mielestäni Cortellesi onnistuu elokuvassaan täydellisesti. Ei ihme, että elokuvaa onkin pidetty yhtenä vuoden 2023 parhaimpana elokuvana Italiassa. Sitä levitetään laajasti maan rajojen ulkopuolella, jopa Etelä-Amerikassa, ja se on voittanut lukuisia palkintoja niin Italiassa kuin ulkomaillakin, joista mainittakoon kaksi palkintoa Norjan kansainvälisellä elokuvafestivaalilla Haugesundissa vuonna 2024. Nuorten eturivin näyttelijöiden suoritukset, kuten esimerkiksi Delian tytärtä Marcellaa esittävän Romana Maggiora Vergano , eivät jätä mitään toivomisen varaa, ja juoni… Niin, se juoni.
Ainahan on huominen käsittelee sukupuoliin vielä 1940-luvulla liittyviä konventioita, perheen perustamisen tiukkoja sosiaalisia rituaaleja, miehen ja naisen roolia perheessä ja siitä osittain kumpuavaa ja osittain hyväksyttävää perheväkivaltaa. Delian aviomies Ivano on kahden eri sodan, ensimmäisen ja toisen maailmansodan veteraani, millä Delia selittää miehen väkivaltaisuutta ja joka valitettavasti ainakin jossain määrin väistämättä vastaa totuutta. Toisaalta Ivano edustaa myös perinteistä italialaista miestyyppiä. Joskus hän on ollut hurmaava, mutta ajan kuluessa ympäröivä kulttuuri on sittemmin iskostanut häneen miehisen roolin, jota hänen oma persoonallisuutensa ja sotakokemuksensa entisestään kärjistävät. Ivano on perheen kiistaton pää, jonka tehtävänä on pitää vaimonsa kurissa ja nuhteessa, kirjaimellisesti nyrkin ja hellan välissä. Tämä käy ilmi jo Ivanon isänkin opetuksista, vaikkakaan isä ei täysin allekirjoita Ivanon väkivaltaista käytöstä. Pienikin väärinkäsitys tai virhe saa Ivanon hillittömän raivon valtaan, ja raivon fyysisenä kohteena on luonnollisesti vaimo. Valitettavasti tämä perinne näyttää jatkuvan nuoremmassakin sukupolvessa, Marcellan kihlatussa Giuliossa.
Kuvassa oikealla Giulio (Franceso Centorame) ja Marcella (Romana Maggiora Vergano, 1997 -).
Elokuvan keskiössä on myös ja ennen kaikkea italialaisen naisen emansipaatio, sekä konkreettisesti että metaforisesti esitettynä. Delia on kiltti, alistuva ja uhrautuvainen. Hän tekee kaikkensa perheen ja perhe-elämän eteen, tottelee nöyrästi miestään ja valittamatta ottaa vastaan miehensä raivonpurkaukset. Tytär, parikymmenvuotias Marcella on kuitenkin jo eri maata, eikä hän epäröi kritisoida äitiään ja tämän alistumista. Epäilemättä Marcella omassa avioliitossaan olisi erilainen, itsenäisempi vaimo. Tämän varmistaakseen Delia tekee kuitenkin jotain ratkaisevaa. Vai tekeekö?
Punaisena lankana juonessa kulkee salaperäinen kirje, joka lupaa Delialle avaimen uuteen maailmaan. Katsoja saa odottaa kirjeen sisällön paljastumista joka suhteessa elokuvan yllätykselliseen loppuun asti.
Ainahan on huominen on täysin mustavalkoinen elokuva. Tämä voidaan tulkita kunnianosoitukseksi Italian sodanjälkeiselle neorealistiselle elokuvalle, johon Cortellesin filmatisointi ajoittain jopa suorasti viittaa. Delian asunto kerrostalon sisäpihalla, pohjakerroksessa, puoli kerrosta maan alla, tuo erehdyttävästi mieleen Roccon ensimmäisen kodin Luchinon Viscontin (1906–1976) eeppisessä elokuvassa Rocco ja hänen veljensä (1960). Erona on, että Etelä-Italiassa syntynyt Rocco asuu Milanossa taloudellisen boomin aikana 1960-luvulla; syntyperäinen roomatar Delia taas Roomassa toisen maailmansodan jälkeen. Samoin Cortellesin elokuvassa esiintyy ulkoilmamainosten liimaaja kuin toisen neorealismin mestarin Vittorio De Sican (1901–1974) mestariteoksessa Polkupyörävaras (1948). Tosin nämä kaksi mainosten liimaajaa ovat luonteeltaan täysin toistensa vastakohdat. Sodanjälkeisen Rooman rekonstruointi on vaikuttava amerikkalaisine sotilaspoliiseineen ja sodasta selviytyneine kaupunkilaisineen, eikä katukuva voisi olla roomalaisempi erilaisine henkilöhahmoineen tai pihalla istuskelevine naisineen, jotka vuoroin juoruavat, vuoroin riitelevät, miltei tappelevat.
Italialaisen komedian perusperiaate on nimenomaisesti ”käsitellä dramaattisia aiheita koomisesti, hauskasti, ironisesti ja humoristisesti.”
Ainahan on huominen on tragedia, mutta se on myös komedia, jossa voi selvästi nähdä italialaisen komedian, commedia all’italiana, perinteen. Ohjaaja Mario Monicellin (1915 – 2010), genren alullepanijan mukaan italialaisen komedian perusperiaate on nimenomaisesti ”käsitellä dramaattisia aiheita koomisesti, hauskasti, ironisesti ja humoristisesti.” Suuntaus oli voimissaan 1950–1970-luvuilla Italian eläessä taloudellista nousukautta, ja se tuotti erinäisiä elokuvallisia helmiä, kuten Pietro Germin (1914 – 1974) Il divorzio all’italiana (Avioero italialaiseen tapaan, 1961) tai edellä mainitun Monicellin La Grande Guerra (suuri sota / ensimmäinen maailmansota, 1959), jota pidetään yhtenä parhaana italialaisena elokuvana sodasta ja yhtenä elokuvan historian mestariteoksena.
Cortellesi käsittelee erittäin rankkaa aiheitta äärimmäisen vaikuttavasti, mutta ilman pateettisuuden häivääkään. Huumorin lisäksi leimaa-antavinta elokuvalle ja mielestäni parasta siinä on fellinimäinen ”fantastinen realismi”, ohjaajan taito yhdistää realistiset tapahtumat ja puhtaan fantasian. Näin esimerkiksi Ivanon ja Delian fyysinen taistelu, jossa mies raa’asti pahoinpitelee vaimoaan, muuttuukin tanssiksi. Ja lopulta myös merkittävän räjähdyksen aiheuttaja jää mysteeriksi, kuin myös se, räjähtikö ylipäätään missään mitään, vai oliko sekin episodi vain metaforinen.
Elokuva sijoittuu Italian historiassa ratkaisevaan hetkeen toukokuussa 1946, jolloin nainen metaforisesti vapautui hellan ja nyrkin välistä. Tämän(kin) Cortellesi tuo upeasti valkokankaalle huumorialla ja fantasialla höystettynä. Mikä se tapahtuma oli? Mene katsomaan tämä hieno elokuva!
Lyhyen tutkiskeluni perusteella naisiin kohdistunut väkivalta ei Italiassa ole erityisasemassa muuhun maailmaan verrattuna, mukaan lukien Suomi. Sen sijaan naisten vapautuminen perinteisestä roolista tapahtui Italiassa huomattavasti myöhemmin kuin Suomessa.
Marja Härmänmaa
Suomen Netflixissä on katsottavana elokuva Olenko näkymätön (2014), jossa pääosassa on Paola Cortellesi, ja Ainahan on huominen on ollut jo vuoden italialaisessa Netflixissä.
