Pasolinin raivo ja *Sodoman 120 päivää* (1975)

Pier Paolo Pasolini (1922 – 1975) oli monipuolinen italialainen taiteilija, kirjailija, runoilija ja elokuvaohjaaja. Historia muistaa hänet myös filosofina, kriitikkona, toimittajana, poliittisena kannanottajana ja epäilemättä yhtenä 1900-luvun merkittävänä intellektuellina. Mutta Pasolini oli myös ristiriitainen hahmo, joka järkytti yhteiskuntaa radikaaleilla aatteillaan, muun muassa myöntämällä avoimesti olevansa homoseksuaali paljon ennen Pride-liikkeen perustamista, seksiskandaaleillaan ja seksuaalisesti skandaalimaisilla taideteoksillaan, jotka olivat usein sensuurin kohteina niin Italiassa kuin ulkomaillakin. Pasolini joutuikin puolustamaan itseään oikeudessa yli 30 kertaa ja vastaamaan syytteisiin muun muassa alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, jumalanpilkasta ja yleisöä loukkaavista kohtauksista elokuvissaan.

Kääntäessään selkänsä nykyajalle, uuskapitalistiselle yhteiskunnalle ja porvarilliselle neoavantgardelle Pasolini keskittyi tutkimaan yhteiskunnan laitamilla eläviä ihmisiä, kuten Rooman lähiöitä esikoisromaanissaan Ragazzi di vita (1955) ja ensimmäisessä elokuvassaan  Accattone (1955), yhä maatalousvoittoista Etelä-Italiaa elokuvassa Mamma Roma (1962) tai kehittyviä maita, joita teollinen modernisaatio ei vielä ollut korruptoinut ja joista hän löysi esihistoriallisia maisemia elokuviinsa. Myöhemmin hän haki inspiraatiota menneisyydestä. Raamatun pohjalta syntyi elokuva Matteuksen evankeliumi (Il vangelo secondo Matteo, 1964), antiikin kirjallisuus innoitti elokuvat Oidipus Rex (Edipo re, 1967) ja Medea (1969), ja keskiaikainen kirjallisuus elokuvatrilogian ”elämän trilogia”, johon kuuluvat Decamerone (Il Decameron, 1971), Canterburyn tarinoita (I racconti di Canterbury, 1972) sekä Tuhat ja yksi yötä (Il fiore delle Mille e una Notte, 1974). Toisin kuin esimerkiksi pop-taide, joka 1960-luvulla keskittyi nyky-yhteiskunnan artefakteihin, Pasolini käytti omassa taiteessaan keskiaikaista maalaustaidetta, freskoja ja alttaritauluja.

Teoksessaan Against the Avant-Garde. Pier Paolo Pasolini, Contemporary Art, and Neocapitalism (2020) amerikkalainen tutkija Ara H. Merjian luonnehtii osuvasti Pasolinia, ”esteettisen kerettiläisyyden suojeluspyhimystä”, seuraavasti:

”Katolista sakraalisuutta hyödyntävä ateisti; vuoden 1968 ihanteita kritisoinut vallankumouksellinen kommunisti; Pride-liikettä vastustanut homoseksuaali; libertiini ja moralisti; ikonoklasti ja esteetikko; marxilainen ja mystikko; narsisti ja humanitaristi; humanisti ja pessimisti; radikaali ja taantumuksellinen.” [4]

Pasolini aloitti  taiteellisen uransa 1940-luvulla julkaisten runokokoelmansa koillisitalialaisen maakunnan Friulin murteella. Vuonna 1955 ilmestyi hänen ensimmäisen romaaninsa, Ragazzi di vita, jolla hän voitti merkittävän kirjallisuuspalkinnon, Premio Viareggion. Seuraavana vuosikymmenenä Pasolini alkoi keskittyä yhä enemmän elokuvaan julkaistuaan ensimmäisen täyspitkän elokuvansa Accattonen vuonna 1961. Kaiken kaikkiaan Pasolinin laaja tuotanto sisältää kuusi teatterinäytelmää, kymmeniä tietokirjoja ja esseitä, yhdeksän runokokoelmaa, kahdeksan romaania ja kaksitoista täyspitkää elokuvaa. Joitain hänen romaanejaan ja runojaan on käännetty muille kielille, ja kaikki hänen elokuvansa ovat päätyneet kansainväliseen levitykseen.

Pasolini taiteellisen aktiivisuuden vuodet, 1960-luku ja 1970-luvun ensimmäinen puolisko, olivat monessa suhteessa levotonta aikaa Italian historiassa. Toisessa maailmansodassa vieraita valtioita vastaan käytävien taisteluiden lisäksi Italian kansa hajosi kahtia fasisteihin ja fasismia vastustaneihin. Sotaa seurasi kiihkeä talouskasvu, jolloin vielä etupäässä maatalousvoittoinen ja monessa suhteessa eurooppalaisesta kehityksestä jäljessä olevasta maasta tuli yksi Euroopan suurimmista talousmahdeista. Seuraukset eivät kuitenkaan olleet vain positiiviset. Kasvavan hyvinvoinnin ohella kasvoivat myös yhteiskunnalliset erot, ja modernisaation hintana paikalliset erikoisuudet katosivat maan yhdenmukaistuessa. Lopulta modernisaation aiheuttamat sosiopoliittiset ongelmat purkautuivat sosiopoliittisina levottomuuksina alkaen vuoden 1968 opiskelijamellakoista ja huipentuen niin kutsuttuihin lyijyvuosiin, ennenäkemättömiin poliittisiin mielenosoituksiin, ekstremismiin, terrorismiin ja poliittisiin murhiin. Ilman tätä kontekstia Pasolinin raivoa, joka ensisijaisesti oli yhteiskunnallista mutta jota hän taiteellaan välitti, ei olisi mahdollista ymmärtää.

Pasolini siis oli vihainen mies. Hän oli vihainen aikansa neoavantgardistisille liikkeille, joita hän piti liian sovinnaisina ja porvarillisina; vihainen kommunistipuolueelle, joka hänen mielestään oli pettänyt alkuperäisen vallankumouksellisen aatteen ja myötäili kristillisdemokraatteja, konsumerismia ja amerikkalaisuutta; vihainen vuoden 1968 opiskelijamellakoille, joita hän piti porvarillisen nuorison kapinana valtaapitäviä isään, muttei järjestelmää vastaan; ja ennen kaikkea hän oli vihainen vallalle ja auktoriteetille. Tälle vihalle Pasolini omisti viimeisen elokuvansa, vuonna 1975 ilmestyneen Sodoman 120 päivää (Salò o le 120 giornate di Sodoma).

De Saden romaani kertoo neljästä ranskalaisesta libertiinistä, jotka haluavat kokea täydellisen seksuaalisen nautinnon. Tätä tarkoitusta varten he kaappaavat parisen kymmentä nuorta tyttö ja poikaa eristettyyn linnaan, kiduttavat näitä 120 päivää ja osan lopulta tappavat. Pasolinin elokuva sen sijaan sijoittuu fasistiseen Salòn tasavaltaan toisen maailmansodan loppuun. Neljä fasistijohtajaa kaappaa yhdeksän teini-ikäistä tyttöä ja poikaa, joita he kiduttavat 120 päivää sekä seksuaalisesti että fyysisesti. Elokuvan teatraalinen tyyli ja miljöön kauneus korostavat entisestään näiden brutaalien tapahtumien absurdiutta, jotka Pasolini tuo kameran eteen.

Elokuvan, kuten myös de Saden romaanin pääteema on teinien kiduttaminen ja ihmiskehon nöyryyttäminen. Nuori keho on Pasolinin poetiikan ydinainesta, mutta Salòssa sen keskeinen asema ja symbolinen merkitys korostuvat äärimmilleen. Samoin myös seksi on yksi Pasolinin kestoteemoista, miltei pakkomielle. Hän itse kirjoitti, että seksin ja sukupuolielinten tarkoitus ei ollut pelkästään järkyttää yleisöä, vaan että ne olivat ihmiskehon keskeisiä symboleja ja keho puolestaan uuskapitalistisen yhteiskunnan ainoa elossa säilynyt todellisuus. Seksi on tärkeä teema useissa Pasolinin elokuvissa, mutta Salòssa sen käsittely muuttuu radikaalisti. Siinä missä seksi aiemmin on loppujen lopuksi merkinnyt mielihyvää, vaikka ken ties kiellettyä ja perverssiä, Salòssa se konnotoi vain ja ainoastaan alistamista ja kärsimystä.

Salòn mielettömän väkivallan on tulkittu ilmentävän sekä fasismin ajan kauhuja että ennen kaikkea 1970-luvun uuskapitalismia, joka oli yhtä lailla julma hävittäessään paikalliset omaleimaisuudet ja standardisoidessaan maan. Kaunis villa, jossa kaikki tapahtuu, on metafora porvarilliselle maailmalle. Samainen huvila esiintyy myös kahdessa muussa Pasolinin elokuvassa, jo mainitussa Teoremassa (1968) ja Sikolätissä (Il Porcile, 1969), joissa Pasolini jo käsittelee niitä teemoja, jotka kulminoituvat Salòssa, toisin sanoen (alistavaa) seksuaalisuutta uuskapitalismin kritiikin välineenä.

Pasolinin pessimismillä ei liioin ole rajoja; Salòssa ei ole katharsista eikä vapahdusta. Pelastaakseen itsensä nuoret ovat yksi toisensa jälkeen valmiita paljastamaan kohtalontoverinsa, kunnes lopulta viimeinen paljastettu ammutaan. Tällä tavoin Pasolini esittää ihmisluonnon itsekkyyden ja vallan korruptoivan vaikutuksen, mutta ei ainoastaan. Enigmaattisessa loppukohtauksessa, jossa kaksi poikaa tanssii yhdessä, hän tuo esiin, kuinka kidutuksen uhreista syntyy kuitenkin uusi johtava luokka, yhtä hirveä kuin edellinen – ellei hirveämpi. Ja näin pahuus jatkuu sukupolvesta toiseen.

Ei ole mikään yllätys, että Salò sekä sensuroitiin että kiellettiin useissa maissa vuosikymmenten ajan; Suomessa elokuva vapautettiin esityskiellosta vasta vuonna 2001. Myöhemmin se on kuitenkin vaikuttanut monin tavoin taide-elämään. 1970-luvulla suosioon noussut performanssitaide käytti ihmiskehoa poliittisen alistamisen esittämisessä ja kohtauksia Salòsta on rekonstruoitu useissa taideteoksissa. Lisäksi valokuvia kidutuksesta Abu Ghraibin vankilassa Irakissa on verrattu Salòn tapahtumiin. Vaikka Irakissa ei ollut kyse Pasolinin rekonstruoinnista, on vertaus osoitus siitä, miten tämä elokuva on juurtunut länsimaiseen kulttuurin pahuuden ja raivon ilmentäjänä.

Marja Härmänmaa

Blogissa siteerattu teos: Against the Avant-Garde. Pier Paolo Pasolini, Contemporary Art, and Neocapitalism, by Ara H. Merjian, Chicago and London, The University of Chicago Press, 2020, 274 pp.

Pasolinin elokuva Sodoman 120 päivää (Salò o le 120 giornate di Sodoma, 1975) löytyy kokonaisuudessaan Internetistä: https://archive.org/details/the-120-day-of-sodom