Jo ennen ensimmäistä vuosituhatta Venetsiasta oli kehkeytynyt merkittävä kauppakeskus itäisen Bysantin ja lännen välillä. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan noin vuonna 1000 kaupunkivaltio aloitti aggressiivisen laajenemisen idässä, ja surullisenkuuluisa neljäs ristiretki 1200-luvun alussa sinetöi Venetsian aseman maailmanvaltana. Rialton alue kaupungin sydämessä oli silloisessa maailmassa aina 1500-luvun loppuun asti kansainvälisin liikekeskus Konstantinopolin jälkeen, ja sinne suuntautui liikennettä jokaisesta ilmansuunnasta.
Vittore Carpaccio (1465-1525): “Ristin ihme Rialtossa” (Miracolo della Croce a Rialto, 1496)
Kaupunkivaltio menestyi niin sodissa kuin kaupassakin. Se rikastui ja laajeni ja oli joka suhteessa 1500-luvulla kukoistuksensa huipulla. Vuosisadan alussa kaupungissa asui noin 150 000 ja vuosisadan lopussa jo yli 170 000 asukasta, mikä teki siitä väkiluvun perusteella Euroopan suurimman kaupungin. Tosin vuosina 1575–1576 raivonnut rutto tappoi noin 50 000 ihmistä, eli kaiken kaikkiaan 30 % asukkaista. Tämän tragedian seurauksena doge määräsi eriväriset gondolit maalattavan kaikki mustiksi, ja kaupunkivaltion senaatti tilasi kuuluisalta arkkitehdiltä, Andrea Palladiolta (1508 – 1580) Il Redentore –kirkon, jonka rakentaminen aloitettiin vuonna 1577 ja saatettiin loppuun vuonna 1592.
Rutosta huolimatta Venetsia säilyi modernina metropolina. Kaupunki kansainvälistyi entisestään, yhteiskunta vaurastui ja samalla maallistui. Myös taideteollisuus kukoisti, ja erityisesti Venetsiassa valmistettiin kankaita, turkiksia, keramiikkaa, peilejä ja kultasepän töitä. Muranossa puhallettiin lasia, josta ensimmäiset asiakirjat ovat vuodelta 982, ja Buranossa puolestaan virkattiin pitsiä. Pitsiliinoja tarvittiin myös lasiastioiden alle kiviselle pöydälle ehkäisemään astioiden halkeaminen auringossa.
Vuosisata todisti myös tiukemman luokkayhteiskunnan muodostumisen. Vuonna 1533 säädettiin laki, jonka mukaan aatelismies, joka menee naimisiin alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvan naisen kanssa, menetti aatelisarvonsa ja asemansa aatelismiesten muodostamassa suuressa neuvostossa, Venetsian korkeimmassa päättävässä elimessä. Sen sijaan ennen avioliitot yhteiskuntaluokkien välillä olivat olleet sangen yleisiä.
Vuonna 1494 Ranskan kuningas Kaarle VIII hyökkäsi Italiaan, minkä seurauksena Italiasta tuli Ranskan ja Espanjan välinen taistelukenttä. Vuosina 1559–1713 espanjalaiset olivat vallassa Italiassa, ja Venetsia osallistui aktiivisesti mantereen valtapolitiikkaan. Kaupungin eristäytyminen heikkeni sen integroituessa yhä voimakkaammin Italian niemimaahan, ja kanssakäyntiä oli kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Samalla mielenkiinto itää kohtaan väheni yhdessä miesten halukkuuden kanssa ryhtyä merimiehiksi, sillä ammatti kasvavan teollisuuden palveluksessa kiinnosti alati enemmän: olihan helpompaa, turvallisempaa ja monessa suhteessa mukavampaa työskennellä kotiseudulla kuin lähteä vuosiksi merille. Kaikesta huolimatta Venetsian laivasto 1500-luvulla oli edelleen yksi Euroopan suurimmista, ja siihen arvioidaan kuuluneen 150–200 kaleeria sekä muita sota- ja kauppa-aluksia.
Paolo Veronese (1528 – 1588): “Lepanton taistelun allegoria” (Allegoria della battaglia di Lepanto, 1572 – 73)
Kaupungin huomattava varallisuus, joka poiki sekä kaupasta että paikallisesta teollisuudesta, mahdollisti taiteiden ja arkkitehtuurin kukoistuksen. Merkittäviä taideteoksia tilasivat sekä yksityiset että julkiset tahot. 1500-luvulla Venetsiasta kehkeytyikin yksi Italian tärkeimmistä taiteiden ja humanismin keskuksista. Kaupungissa suoritettiin paljon merkittäviä rakennustöitä, muun muassa Antonio da Ponten (1512–1597) suunnittelema Rialton nykyinen silta, joka valmistui vuonna 1591, ja Procuratie vecchie -niminen rakennus (1514–1538) Pyhän Markuksen torin pohjoissivulla. Kansainvälinen ja suvaitsevainen La Serenissiman tasavalta mahdollisti suuremman vapauden kuin mitä Italian hovit yleensä tarjosivat. Ehkä se rohkaisi Michelangeloakin saapumaan Venetsiaan vuonna 1505.
Taiteiden keskus
1500-luku merkitsi myös Venetsiassa taiteiden kukoistusta, mikä tavallisesti käy käsi kädessä taloudellisen vaurauden kanssa. Vuosisadan alussa taiteesta tulikin yksi Venetsian tärkeimmistä vientituotteista, ja muun muassa tunnettu taidemaalari ja dogen virallinen muotokuvamaalari Gentile Bellini (1429 – 1507) kutsuttiin Konstantinopoliin maalaamaan osmanien silloisen sulttaanin Mehmed II:n (1431 – 1481) muotokuvan. Venetsiasta oli kehkeytynyt taiteen kansainvälinen pääkaupunki, joka veti puoleensa taiteilijoita ja jossa vierailivat muun muassa Antonello da Messina (1430-1479) ja Albrecht Dürer (1471-1528). Lisäksi ja ennen kaikkea nimenomaan 1500-luvulla Venetsia tuotti omia maailman maineeseen yltäviä taiteilijoita, kuten edellä mainitun Gentile Bellinin veli Giovanni Bellini (n. 1433-1516) ja Vittore Carpaccio (n. 1465-1525/1526). 1500-luvun venetsialaisen taiteen kukoistuksen isä oli kuitenkin Giorgione.
Giorgione, eli Giorgio da Castelfranco (n. 1477–1510) syntyi Castelfranco Veneton pienessä kaupungissa ja kuoli Venetsiassa. Hän oli monessa suhteessa arvoituksellinen taiteilija, jonka varhain sammuneesta elämästä tiedetään vain vähän. Giorgione ei liioin signeerannut töitään, mikä edelleen syventää hänen mystisyyttään. Giorgione työskenteli Venetsiassa noin 10 vuotta, ja tänä aikana hän jätti lähtemättömän jälkensä Venetsian taiteeseen. Giorgionen uudistuksia maalaustaiteessa olivat vallankumouksellinen tapa esittää maisemaa, joka ei ollut enää pelkkä tausta, vaan maalauksen aktiivinen elementti, taitava värin ja valon käyttö, töiden enigmaattisuus ja niissä esiintyvät symbolit. Lisäksi Giorgione oli suuren Tizianin opettaja.
Giorgione: “Miehen kolme ikäkautta” (Le tre età dell’uomo, 1500-1501)
Venetsialaisen taiteen jättiläinen, Tizian (n. 1477–1576) syntyi Veneton maakunnan vuoristossa, pienessä San Pieve di Cadoren kaupungissa ja kuoli Venetsiassa. Tälle eittämättä Venetsian suurimmalle taiteilijalle oli tunnusomaista omaperäinen, impressionistinen värien käyttö aihepiirien koostuessa muotokuvista, mytologisista ja uskonnollisista aiheista. Tizian maalasi satoja tauluja pitkän elämänsä aikana, ja hänellä oli runsaasti tärkeitä tilaajia, sekä julkisia että yksityisiä, kuten Venetsian tasavalta, paavi Paavali III, jolle hän muun muassa maalasi kuuluisan muotokuvan vuonna 1543, Habsburgien hovi, jolle hän niin ikään maalasi muotokuvia, ja lukuisat aatelisperheet Venetsiassa ja muualla.
Tintoretto, oikealta nimeltään Jacopo Robusti (1519-1594), oli ken ties koko italialaisen renessanssin viimeinen suuri maalari. Omaleimaista hänen maalauksilleen on energisyys ja perspektiivin ja valon dramaattinen käyttö, joka jo ennakoi 1600-luvun barokkia. Tintoretton päätöitä on muun muassa Scuola grande San Roccossa ja Dogien palatsissa.
Neljäs suuruus, Paolo Caliari, ”Il Veronese” (1528–1588) puolestaan, kuten jo nimestäkin voi päätellä, syntyi Veronassa, mutta kuoli Venetsiassa. Veronan ja Venetsian lisäksi Il Veronese työskenteli muun muassa Trevisossa ja Mantovassa, jossa hän oli voimakkaan ruhtinassuvun Gonzagan palveluksessa. Vuonna 1556 Il Veronese siirtyi lopulta Venetsiaan. Hänen tyylinsä kuitenkin poikkeaa Giorgionen, Tizianin ja Tintoretton muokkaamasta venetsialaisesta tyylistä. Il Veronesella on nimittäin työn keskiössä piirustus – ei väri, kuten Venetsian koulukunnan edustajilla. Samoin Il Veronesen värit ovat selvät suhteessa venetsialaisten pehmeään ja toisiinsa sulautuvien värien tekniikkaan, ”sfumatoon”.
Tällainen oli siis se taiteilijayhteisön kerma, jonka kanssa Jacopo Bassano joutui kilpailemaan toimeksiannoista. Jacopo Bassano (1510–1592), joka tunnetaan myös nimellä Jacopo da Ponte, syntyi ja kuoli pienessä venetolaisessa Bassanon kaupungissa. Hän myös vietti suurimman osan ajastaan eristyksessä kotikaupungissaan maaseudulla, vaikka seurasikin aktiivisesti Venetsian taide-elämää. Bassano toteutti tilaustöitä venetsialaisiin kirkkoihin ja luostareihin, kuten San Giorgio Maggioren ja San Zaccarian kirkkoihin. Hän sai myös tilauksia yksityisiltä asiakkailta ja oli ylipäätään sangen suosittu taiteilija Venetsiassa.
Bassano oli venetsialaisen taidemaalarin Bonifacio de’ Pitatin (1487–1553), toiselta nimeltään Bonifacio Veronesen oppilas, jolta hän luonnollisesti ammensi vaikutteita. Toisaalta, pikemminkin kuin Venetsian taide-elämän kiistattomalta kuninkaalta Tizianilta, Bassano etsi inspiraatiota provinssin taiteilijoilta, jotka jo muodostivat ”pittura della realtà” -rintaman (realistisen maalaustaiteen rintaman) vastakohtana Venetsian kolorismille, värien korostetulle käytölle. Reaktiona viehkeyteen pyrkivälle manierismille ja mytologisille aihepiireille Bassano lähestyi luontoa. Hän olikin ken ties parhaimmillaan realistisen luonnon ja maalaisten elämän kuvaajana. Tämä pastoraalinen aihepiiri edusti hänen kypsää tyyliään ja oli myöhäiskaudella hänen suosikkinsa. Ja sille oli selvä tilaus Venetsiassa.
Nimittäin 1500-luvulla, kaupungin edellisellä vuosisadalla alkanut mielenkiinto manner-Italiaa kohtaan jatkui vahvana. Venetsialaiset olivat alkaneet kiinnittää huomiota mantereeseen 1400-luvulla alun perin kauppareittien turvaamiseksi, ja 1500-luvulla Venetsia jatkoi voimakasta laajentumistaan mantereella tavoitteenaan tulla maavallaksi. Samalla venetsialaiset aatelisperheet hakivat kauppaa turvallisempia tulonlähteitä ja alkoivat ostaa laajoja maaomaisuuksia, joille he rakensivat hienoja palatsimaisia rakennuksia, ”villoja”. Nämä palatsien kaltaiset rakennukset eivät olleet ainoastaan loisteliaita asumuksia, vaan myös viljelyksen ja kaupankäynnin tärkeitä taloudellisia ja hallinnollisia keskuksia. Ilmiö tunnetaan nimellä ”civiltà delle ville”, ”villojen kulttuuri”. Eräät tunnetuimista villoista sijaitsevat Venetsian ja Padovan välisellä alueella nimeltään Riviera del Brenta ja Terraglio-nimisen vanhan maantien varrella. Kuuluisimmat näistä villoista olivat arkkitehti Andrea Palladion suunnittelemia.
Andrea Palladio: Villa Foscari, 1558 – 1560.
Venetsialaisen ylimystön kiinnostus maaseutua kohtaan selittää osaltaan Bassanon mieltymyksen maaseudun, sen elämän ja eläinten kuvausta kohtaan, sillä uskonnollisten järjestöjen ja Kirkon lisäksi hänen asiakaskuntansa muodostui aatelisista ja varakkaista kauppiaista.
”Neljä vuodenaikaa”, yksi Bassanon ehkä tunnetuimmista teoksista, käsittää neljä taulua, yhden kustakin vuodenajasta. Tauluissa Bassano kuvaa realistisesti maaseudun elämää. Jokaisessa taulussa on kuitenkin taustalla maisemaan upotettuna pieni raamatullinen kohtaus: ”Keväässä” Aatamin ja Eevan karkotus paratiisista, ”Kesässä” Iisakin uhraaminen, ”Syksyssä” Mooses saa Jumalalta kymmenen käskyä ja ”Talvessa” ristiä kantava Jeesus. Bassano maalasi taulut 1570-luvun puolessa välissä, ja alkuperäiset teokset lähetettiin Venetsiaan, jossa ne ripustettiin San Moisèn kirkkoon – mikä luonnollisesti selittää taustalla kuvatut raamatulliset kohtaukset. Teokset olivat erittäin suosittuja, ja sekä Bassanon työpaja että 1600-luvun jäljentäjät tekivät niistä useita kopioita, jotka nykyään löytyvät Wienistä, Eremitaašista Pietarista, Pradosta Madridista, Palazzo Spinolasta Genovasta ja Galleria Borghesesta Roomasta.
Jacopo Bassano: “Kesä” (L’estate, ca. 1575)
Maaseudun lisäksi Bassano maalasi myös muotokuvia eläimistä. Tänä aikana oli harvinaista kuvata eläimiä ilman, että ne olisivat osa suurempaa kompositiota, mikä edelleen selittyy Venetsian yläluokan mielenkiinnolla maaseutua kohtaan. Nämäkin ”muotokuvat” koirista olivat tilausteoksia, joista yhden tauluista ”Kaksi metsästyskoiraa” (1548-49) tilaaja oli venetsialainen kreivi Antonio Zentani.
Jacopo Bassano: “Kaksi metsästyskoiraa” (Due cani, 1548)
Venetsian pastoraalinen auvoisuus ei kuitenkaan jatkunut säröilemättä. 1500-luvun loistoa seurasi 1600-luvun passiivisuus, jolloin Venetsia kutistui Italian niemimaan aktiivisesta poliittisesta toimijasta diplomaattiseksi tarkkailijaksi. Kaupungin historiassa alkoi niin kutsuttu kultainen auringonlasku, joka konkretisoitui merentakaisten alueiden vähittäin etenevällä menetyksellä ja huipentui Napoleonin saapumiseen kaupunkiin vuonna 1797, Venetsian liittämiseen ensin Itävaltaan ja vuonna 1866 vihdoin Italian kuningaskuntaan. Onneksi kuitenkin 1500-luvulla kaupunki oli tyystin tietämätön synkästä tulevaisuudestaan ja saattoi nauttia menestyksestään ja loistostaan.
Marja Härmänmaa
Blogin innoittajana toimi Jacopo Bassanon näyttely Sinebrychoffin museossa Helsingissä syksyllä 2024. Venetsian historiaa käsittelevien luentojeni pohjalta olen myös laatimassa verkkokurssia Venetsian historiasta lähitulevaisuudessa. https://marjaharmanmaa.com/kurssit-ja-materiaali/
Kirjallisuutta:
Madden, Thomas F.: Venice. A New History. Penguin Books, New York, 2013.
Norwich, John Julius: A History of Venice. Vintage Books, New York 1989.
Pedrocco, Filippo: L’Arte di Venezia. Scala, Firenze 2002.
Zorzi, Alvise: La Repubblica del leone. Storia di Venezia. Bompiani, Milano 2001/2016.
Wikipedia-artikkeli Jacopo Bassanosta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Jacopo_Bassano
Wikipedia-artikkeli Giorgionesta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Giorgione
Wikipedia-artikkeli Andrea Palladiosta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Andrea_Palladio
Wikipedia-artikkeli Tizianista: https://fi.wikipedia.org/wiki/Tizian
