Gabriele D’Annunzio: ”Neitseellinen maa” (1882)

Francesco Paolo Michetti: “Il bacio in alta montagna” (suudelman korkealla vuoristossa, 1880 – 90)

D’Annunzio ja verismi

Maailma muistaa kirjailija Gabriele D’Annunzion (1863 – 1938) ennen kaikkea roomalaisissa salongeissa viihtyneenä seurapiirileijonana, huikentelevaisena dandynä ja naistenmiehenä, joka ylenpalttisen elämänsä vuoksi ajautui ylenpalttisiin velkoihin, konkurssiin ja jopa maanpakoon. D’Annunzion rakkaus kotiseutuunsa, Abruzzon syrjäiseen ja edelleen verrattain köyhään maakuntaan on ken ties jäänyt vähemmälle huomiolle. Koska D’Annunzion kansainvälisesti merkittävimmät teokset, hänen kaikki maailman maineeseen yltäneet ja usealle kielelle käännetyt romaaninsa keskittyvät italialaisen yläluokan elämän kuvaamiseen, on se ymmärrettävää, vaikkakin kirjailijan ”abruzzolainen tuontanto” on myös monessa suhteessa arvokas ja ansaitsee tulla huomioiduksi.

Gabriele D’Annunzio (1863 – 1938)

Kuten realismi ja naturalismi Ranskassa myös Verga halusi tuoda esiin italialaisen yhteiskunnan epäkohtia. Hän kertoi pieteetillä maaseudun kurjuudesta ja kielsi fatalistisesti ihmisiltä kaiken mahdollisuuden sosiaaliseen nousuun. D’Annunzion syyt valita Abruzzon vähäosaiset kuvauskohteekseen olivat täysin erilaiset: puhtaasti kaupalliset. Abruzzosta, sen asukkaista, heidän kurjuudestaan ja uskonnollisesta fanaattisuudestaan tuli Italian keskiluokkaiselle lukevalle yleisölle vertaansa vailla oleva kuriositeetti, jota D’Annunzio, Euroopan historian yksi ensimmäisistä populisteista, esitteli novelleissaan ja paikoitellen myös romaaneissaan. Kaupallinen menestys oli taattu.

Michettin taiteilijaklubi

Kesällä vuonna 1881 ennen muuttoaan Roomaan myöhemmin syksyllä D’Annunzio sai kutsun vierailla niin ikään abruzzolaisen taidemaalari Francesco Paolo Michettin kotona Francavillan pienessä rantakaupungissa Abruzzossa. Tästä vierailusta lähtien D’Annunzio ryhtyi säännöllisesti viettämään aikaansa kotiseudullaan, jonka yksikertainen maaseutuelämä 1880-luvulla muodosti räikeän vastakohdan Rooman loisteliaille seurapiireille.

Francesco Paolo Michetti (1851–1929), veristinen taidemaalari ja valokuvaaja ylläpiti kotonaan eräänlaista klubia, johon kokoontui taidemaalareita, runoilijoita, säveltäjiä, kuvanveistäjiä, muusikkoja ja kansatieteilijöitä. Michetti oli perustanut klubin 1880-luvun alussa, ja se säilyi elinvoimaisena miltei kokonaisen vuosikymmenen ollen ainutlaatuinen ilmiö Italian taidemaailmassa. Yhteistä klubin abruzzolaisille jäsenille oli mielenkiinto maakuntansa maisemaa, rituaaleja, tapoja, perinteitä ja ihmisiä kohtaan, ja tyydyttämään tiedonjanoaan he turvautuivat myös kansatieteen tutkimustuloksiin. Kansatiede oli 1800-luvun loppupuolella noussut nationalististen aatteiden myötä sangen suosituksi tieteenalaksi ihmisten ja kansakuntien etsiessä juuriaan. Michettin klubissa kansatieteilijät tarjosivat arvokasta tietoa taiteilijoille Abruzzosta ja sen historiasta, ja yhteistyön tulokset olivat monessa suhteessa mielenkiintoisia.

Taiteilijaklubin toiminta ei kuitenkaan rajoittunut ainoastaan kansallisromanttiseen realismiin. Michetti oli tietoinen Ranskassa tuolloin vaikuttavasta symbolistisesta taidesuuntauksesta, ja hän esitteli klubille myös Wagnerin teorian kokonaistaideteoksesta, Gesamtkunstwerk, useasta taidemuodosta koostuvasta yhtenäisestä teoksesta. Ylipäätään Michetti tarjosi klubinsa muodossa edistyksellisen tilaisuuden kokeilla uusia tyylisuuntauksia ja taiteiden yhdistämistä.

D’Annunzio liittyi Michettin klubiin 17-vuotiaana. Kokemus epäilemättä vaikutti ratkaisevalla tavalla hänen kirjalliseen kehitykseensä ja osaltaan sai hänet ylittämään verismin rajoja. Wagnerin taideteorian vaikutus näkyy muun muassa D’Annunzion tavassa luoda eksoottisia analogioita ja ekfrasikseja, visuaalisen taiteen tai musiikkiteoksen sanallisia kuvauksia, sekä eri teemojen tai aiheiden toistamisessa siten, että niistä tulee johtoaiheita, leitmotiv. Sen sijaan Michettiltä D’Annunzio omaksui muun muassa värien käytön maisemakuvauksissaan. Myös D’Annunzion tulkinta Abruzzosta sai ennen kaikkea vaikutteita Michettiltä. Nämä kaksi matkustelivat maakunnassa yhdessä, ja varttuneemman taidemaalarin opastuksella D’Annunzio alkoi nähdä Abruzzoa uudella tavalla.

”Neitseellinen maa”

D’Annunzio julkaisi novellikokoelmansa Terra vergine (neitseellinen maa) vuonna 1882. Sen ensimmäinen painos oli Michettin kuvittama, ja teoksen alkuperäinen nimi olikin Figurine abruzzesi / studii / di F.P. Michetti e G. d’Annunzio (Kuvia Abruzzosta / tutkielmia / F.P. Michetti ja G. d’Annunzio). Terra verginen novellit ovat pääsääntöisesti sijoitettu Abruzzon maaseudulle. Vuosisadan lopun kansatieteelliset tutkimukset osaltaan herättivät uudestaan eloon jo antiikin aikana syntyneen myytin Abruzzosta villinä, maagisena ja ”neitseellisenä maana”, jota D’Annunzio omalta osaltaan novelleillaan vahvisti.

Kokoelman ensimmäinen novelli on myös nimeltään “Terra vergine” (”Neitseellinen maa”, 1882).[1] Se on lyhyt kuvaus siitä, kuinka nuori sikopaimen Tulespre menee sikoineen tammilehtoon tapaamaan vuohipaimentar Fioraa:

”Tie jatkui edessä heinäkuisen auringon raivon alla, valkoisena ja paahtavana, tomun peittämien, täynnä punaisia marjoja olevien kuihtuneiden pensaiden, surullisten granaattiomenapuiden ja muutaman täydessä kukassa olevan agaaven välissä.”

”Neitseellinen maa” on ennen kaikkea kunnianosoitus elämälle ja elinvoimalle. Keskeisessä asemassa ovat voimakkaat luontokuvaukset ”jyrkistä kallioista”, hurjana virtaavasta Pescara-joesta, ”auringon syleilyssä höyryävästä villistä maasta” ja kukkivista lupiineista punaisena loistavasta rinteestä. Kaikkea muuta kuin seesteinen ja tyyni, D’Annunzion luonto on hurja ja eroottinen täydentäen nuorukaisen ja paimentytön sensuellia kohtaamista:

”Maan polttavan kuumasta kosteudesta tulvi, räjähti runkojen, taimien, malakiittipylväitä muistuttavien varsien nuori ja kiihkeä voima. Ne ryömivät maassa kiemurrellen kuin matelijat kietoutuen toisiinsa taistellessaan auringon säteistä. Keltaiset, turkoosit ja kirkkaanpunaiset orkideat, verenpunaiset unikot ja kultaiset leinikit peittivät koko tuon elävän vehreyden, joka himoitsi vettä […]”

Villissä maisemassa kuvatut ihmiset ovat myös villejä. He ovat vailla yhteiskunnallisia normeja ja kulttuuria, eivät vielä sivilisaatiossa degeneroituneita. Sikojen ja vuohien kanssa Tulespre ja Fiora juoksevat vaatteet repeytyneinä, kädet ja jalat verta vuotavina metsässä. Korostaakseen heidän eläimellistä elinvoimaansa ja alkukantaisuuttaan D’Annunzio myös vertaa heitä eläimiin. Tulespre ryömii maassa Fioraa kohden ”kuin jaguaari”, Fiora kävelee vuohiensa kanssa polkua pitkin ”varmana kuin hieho” ja joen rantaan juomaan kumartuneena ”rintakehä kohoillen kieli vedessä, selkä ja lanteet köyristyneenä hän muistuttaa pantteria.”

Novellissa ei ole jälkeäkään kaihoisasta romantiikasta saatikka tragediasta. Huumoria sen sijaan löytyy lähtien päähenkilöiden koomisuudesta aina primitiiviseen kohtaukseen roomalaisten maalaisten kanssa. Fiorasta, joka laulaa ”täyttä kurkkua” tammilehdossa, on vaikea löytää romanttisen naishahmon piirteitä. Eikä jaloutta ole Tulespressa, joka hypähtää Fioran eteen ”nauruun remahtaen tanakkana, lihaksikkaana, punertavine hiuksineen ja silmät säihkyen terveyttä, rohkeutta ja rakkautta” pelästyttääkseen tämän: ”Haa!”.

Rooman maaseudulta kotoisin olevien miesten fyysinen huonokuntoisuus tarjoaisi tilaisuuden sosiaalisten epäkohtien nostamiselle esiin, mutta D’Annunzio hyödyntää heidän kurjuuttaan luodakseen koomisen tilanteen. Miehet viettävät siestaa kallion varjossa: ”Se oli möykky väsyneitä kehoja, palaneita kasvoja, violetiksi paahtuneita paljaita sääriä ja käsivarsia. Miehet kuorsasivat äänekkäästi, ja tuosta kasasta elävää lihaa levisi villieläinten löyhkä.” Yhden miehestä kohottautuessa Tulespren siat pelästyvät, ja syntyy eläinten ja eläinten kaltaisten ihmisten muodostama kaaos, ja vain auringossa kylpevä kirkko taustalla muistuttaa sivilisaatiosta, jonka ulkopuolella nämä miehet ainakin tässä kohtauksessa ovat:

”Siat juoksivat ympäriinsä kimeästi vinkuen Tulespren paimensauvan heiluessa ilmassa. Miehet hypähtivät säikähtäneinä pystyyn auringonsäteiden tunkeutuessa heidän vielä unisiin silmiinsä. Maantien pöly peitti tuon ihmisten ja eläinten sekamelskan auringon pyhittämän basilikan mahtipontisuuden edessä.
–  Pyhä Antonius! – karjui Tulespre yrittäessään koota laumaansa miesten sadatellessa raivoisasti.”

”Neitseellinen maa” on itse asiassa ekfrasis Michettin taulusta ”Il bacio in alta montagna” (Suudelma korkealla vuoristossa, 1800-luvun toinen puolisko) ja hänen veistoksestaan nimeltään ”Bacio” (suudelma, 1871). Näiden teosten innoittamana D’Annunzio muutamalla sivulla kertoo, kuinka eläimellisen hekuman valtaama Tulespre onnistuu suutelemaan Fioraa ja lopulta menemään vieläkin pidemmälle. Tosin loppuhuipentumaa on todistamassa vain yksi Fioran vuohista luonnon riemuitessa nuorten kohtaamisen täyttymistä:

”Vuohen musta pää pilkisti lehvästön läpi, ja eläin katsoi lempeillä keltaisilla silmillään tuota ihmisjäsenten elävää vyyhtiä. Ja Pescara[2] lauloi.”

---

[1] D’Annunzio julkaisi novellin alun perin aikakauslehdessä La Domenica Letteraria.

[2] Pescara-joki.

---

Olen suomentanut D’Annunzion novellin “Terra vergine” (“Neitseellinen maa”) syksyllä 2023. Se on ostettavissa ja ladattavissa kaupassa tai täältä linkin takaa Gabriele D’Annunzion esikoisnovellin “Terra vergine” (1882) suomennos “Neitseellinen maa” .