Artikkelikuvassa Francesco Paolo Michettin (1852 – 1929) maalaus “Il Voto” (1883, “uhrilahja”)
1. Thanatos
Kuolema herätti suurta mielenkiintoa 1800-luvun lopun eurooppalaisessa kulttuurissa ja kirjallisuudessa. Yksi merkittävä syy tähän oli eittämättä Charles Darwinin (1809 – 1882) julkaisemat evoluutioteoriat, jotka romuttivat raamatullisen luomisteorian ja myytin ihmiskunnan synnystä. Toisaalta valtavat edistysaskeleet luonnontieteissä ja fysiikassa muuttivat maailmankäsityksen ja tyhjensivät taivaan mytologiasta.
1800-luvun lopulla kuolemalla oli myös oma metaforinen merkityksensä. Vuosisadan lähestyessä loppuaan yhteiskunnalliset valtavat mullistukset, eli teollistuminen, kaupungistuminen, ensin porvariston ja sitten työväestön nousu, antoivat aihetta pelkoon läntisen maailman perikadosta, sen tuhosta, lopusta, ”kuolemasta”.
Kuolema oli myös italialaisen kirjailijan Gabriele D’Annunzion (1863 – 1938) kestoteema. Omaelämäkerrallisessa runoteoksessaan Maia (1903) hän kertoo, kuinka hän Kreikan-matkallaan Akrokorintissa metaforisesti tapaa ”synkän nuorukaisen”, kuoleman inkarnaation, joka tästä lähtien on aina hänen seurassaan:
Niinpä kuolema on eri tavalla läsnä myös D’Annunzion teoksissa: sekä konkreettisena tapahtumana että metaforisesti personifioituna. Samoin kuoleman, lopun, kuihtumisen ja rappeutumisen tutkimus on yksi hänen suuria teemojaan, kuten ylipäätään 1800-luvun lopun dekadentistisen kirjallisuudenkin.
2. Eksistentiaalisesta kriisistä
Erityisen keskeisessä asemassa kuolema on D’Annunzion kolmannessa romaanissa, Kuoleman riemuvoitto (Trionfo della morte, 1894). Romaani sekä alkaa kuolemalla, kun sen päähenkilöt ensimmäisellä sivulla näkevät itsemurhan uhrin Roomassa, ja se myös päättyy kuolemaan. Romaanin edetessä kuolemasta tulee päähenkilölle Giorgio Aurispalle pakkomielle ja samalla teoksen kantava pääteema.
Kuten useat, ellei miltei kaikki D’Annunzion teokset, myös Kuoleman riemuvoitto on monella tavalla omaelämänkerrallinen. Muun muassa päähenkilöiden Ippolita Sanzion and Giorgio Aurispan romanssi on eittämättä saanut innoituksensa D’Annunzion omasta rakkaussuhteestaan 1890-luvun alussa porvarisnaiseen nimeltään Barbara Leoni. Vaikka romaani, kolmas ja viimeinen niin kutsutuista Ruusun romaaneista (Romanzi della Rosa), kuten D’Annunzio trilogiaansa nimitti, on rakkausromaani, jolle Giorgion ja Ippolitan romanssi muodostaa kantavat puitteet, on se kuitenkin pääasiassa psykologinen tutkielma intellektuellin, yläluokkaisen (ja elitistisen) miehen eksistentiaalisesta kriisistä ja täydellisestä epäonnistumisesta nykymaailman vulgaariuden edessä.
Tämäkään teema ei ole uusi, vaan monet eurooppalaiset kirjailijat käsittelivät modernin miehen kriisiä vuosisadan lopun myllerryksessä. Tunnetuin heistä on luonnollisesti Joris-Karl Huysmanin (1848 – 1907) päähenkilö, energiaa ja vitaaliutta vailla oleva, sairaalloisen herkkyyden vaivaama ja apatiaan tuomittu Des Esseintes romaanissa Vastahankaan (À rebours,1884). Modernin miehen psykologisen kriisin tutkiskelu jatkui vielä hyvän aikaa 1900-luvulla muun muassa Robert Musilin (1880 – 1942) romaanissa Mies vailla ominaisuuksia (Der Mann ohne Eigenschaften, 1930, 1933, 1943) ja Luigi Pirandellon (1867 – 1936) monissa teoksissa, ennen kaikkea romaanissa Mennyttä miestä (Il fu Mattia Pascal, 1904) ja näytelmässä Sei personaggi in cerca d’autore (1920, ”kuusi henkilöhahmoa tekijää etsimässä”).
D’Annunzionkaan kohdalla aiheen käsittely ei suinkaan rajoittunut Giorgio Aurispaan, vaan myös hänen varhaisemmat päähenkilönsä, Andrea Sperelli esikoisromaanissa Il Piacere (1889, ”nautinto”) ja Tullio Hermil seuraavassa romaanissa L’Innocente (1892, ”viaton”), niin ikään kärsivät eksistentiaalisesta kriisistä modernissa maailmassa. Eivät D’Annunzion muutkaan miespuoliset päähenkilöt ole järin ”eheitä”. Mutta Giorgio Aurispalla on kuitenkin suunnitelma tilanteensa ratkaisemiseksi.
Giorgio haluaa tuntea itsensä ”kokonaiseksi ja harmoniseksi”. Hänestä kuitenkin tuntuu siltä, että jokapäiväinen elämä jatkuvasti pakenee häntä. Vailla mitään todellista syytä elää hän uskoo ”jonkun” omistavan osan hänestä, että hänen elämänsä on mysteerisen voiman vallassa. Mahdollisuus, että osa hänestä itse asiassa onkin jo kuollut, saa hänet viehättymään kuolemasta, jonka myötä hän saisi takaisin integriteettinsä.
3. Paluu juurille
Ennen lopullista ratkaisua Giorgio kuitenkin yrittää parantaa itsensä kontaktilla maaseutuun. 1800-luvun eurooppalaisessa kirjallisuudessa elämän merkityksen etsiminen maaseudulta oli reaktio 1700-luvun valistukselle. Romantiikasta lähtien uudessa teollistuneessa ja kaupungistuneessa maailmassa maaseutu tarjosi vaikuttavan vaihtoehdon liialliselle intellektualismille ja terveellisen vastakohdan vieraantumiselle. Erityisesti Ranskassa isänmaallisuus sai monet kirjailijat, filosofit ja historioitsijat, kuten esimerkiksi Hyppolyte Tainen (1828 – 1893), Ernest Renanin (1823 – 1892), Paul Bourget’n (1852 – 1935) ja Maurice Barrèsin (1862 – 1923) etsimään ”rodun” juuria ja kansallisia perinteitä maaseudulta.
Italiassa samankaltaiset nationalistiset tunteet synnyttivät niin kutsutun populistisen kirjallisuuden. Suuntauksessa ihannoitiin tavallista ihmistä, ja se kukoisti kahteen eri otteeseen, jolloin rakennettiin ”Uutta Italiaa”: Risorgimentossa, jonka seurauksena Italia viimein yhdistyi vuonna 1870, ja vastarintaliikkeen aikana toiseen maailmansodan lopussa. Jälkimmäisessä suuntauksessa idealisoitiin työväestöä, ja edellisessä maalaisia. Italian kirjallisuuden tunnetuin suutaus, joka keskittyi maaseudun kuvaukseen, oli 1800-luvun verismi ja sen merkittävin edustaja sisilialainen kirjailija Giovanni Verga (1840 – 1922). Maaseudun kuvauksen lisäksi ei D’Annunzion tuotannolla ole juurikaan yhtäläisyyksiä verismin kanssa, vaan päinvastoin, koko ajatus kirjallisuuden merkityksestä on täysin erilainen. Verga pyrki kuvaamaan todellisuutta objektiivisesti, analysoimaan yhtä sisilialaista yhteiskuntaluokkaa ja tuomaan esiin sen ongelmat herättäen lukijan myötätuntoa vähäosaisia kohtaan. D’Annunzio, sen sijaan tulkitessaan omaa synnyinseutuaan Abruzzoa myötätunnon herättämisen sijaan pyrki järkyttämään porvarillista lukijakuntaansa mitä hurjemmilla kuvauksilla syrjäisen alueen asukkaista ja täten takaamaan itselleen vankan lukijakunnan.
Giorgio Aurispan edeltäjänä on pidetty ranskalaisen kirjailijan Maurice Barrèsin luomaa päähenkilöä Philippe romaanissa Un homme libre (1889, vapaa mies). Tällä teoksellaan Barrès vakuutti, että kansan syvin sielu on löydettävissä maalaisista. Voidakseen rakentaa ”aidon persoonallisuuden”, täytyi kulkea taakse ajassa ja palata kansakunnan alkujuurille. Barrès’n mukaan puhtaimmillaan ranskalainen ”rotu” löytyi Lorrainen maaseudulta, jonka maalaisten fysionomia muodosti koko kansan selkärangan. Tästä johtuen Philippe menee Lorraineen parantamaan tuhoutunutta, modernia persoonallisuuttaan.
Samalla tavalla Giorgio Aurispan mielestä modernin miehen perusongelmia oli yhteyden puuttuminen luontoon ja siitä erkaantuminen. Tuntiessaan itsensä tyhjäksi, yhteiskunnallisesti hyödyttömäksi ja kykenemättömäksi elämään täyttä elämää hän on vakuuttunut siitä, että maaseutu ja maalaiset voivat palauttaa hänen vitaaliutensa. Niinpä, löytääkseen itsensä ja tuhotakseen itsessään ”kaiken sen, joka on keinotekoista” hän lähtee Roomasta läheiseen yhteyteen oman ”rotunsa” kanssa kaukaiseen ja syrjäiseen Abruzzon maakuntaan, jonne häntä seuraa hänen rakastajattarensa Ippolita.
Francesco Paolo Michetti: “La pastora con l’uva” (1887, “paimentyttö viinirypäleiden kanssa”)
Loman alussa maaseutu esittäytyy pastoraalisena miljöönä kauniine maisemineen ja idyllisine kohtauksineen maalaisten päivittäisestä elämästä. Tämä ei kuitenkaan kestä. Ippolitan saavuttua pariskunnan yhteisten kävelyiden aikana Abruzzo muuttuu vähitellen hirviömäiseksi, kärsivien ihmisten ja ihmisraunioiden tyyssijaksi. Ensimmäinen merkki tästä metamorfoosista on paimentar, ”riutunut, huonosti peitetty sinivihreillä rätillään”. Päähenkilöiden levottomuus kasvaa, kun he kuulevat ”käsittämätöntä ulinaa” tämän hampaattomasta suusta ja näkevät ”ilkeän katseen tämän pienissä vihertävissä silmissään, joissa ei ollut ripsiä, mutta jotka olivat täynnä rähmää, kyyneliä ja verta”.
Maalaiset, jotka tähän asti ovat olleet olennainen osa pastoraalista maisemaa, alkavat muodostaa vahvan kontrastin luonnon kanssa. Kuva Abruzzosta kauhujen näyttämönä huipentuu Casalbordinon kylän kirkkoon suuntautuvan pyhiinvaelluksen kuvauksessa.
4. Pyhiinvaellus
Kuoleman riemuvoiton yksi tärkeistä teemoista on ”Jumalan kuolema”. Se oli luonnollisesti yksi 1800-luvun lopun kulttuurin suuria huolenaiheita, joka oli syntynyt tieteiden nopeasta edistymisestä ja kristinuskon institutionalisoitumisesta. Myös Giorgion eksistentiaalista kriisiä syventää erityisesti hänen uskon puutteensa. Siispä hänen hartain toiveensa on tulla uskoon, kokea yhtäkkinen paljastus Casalbordinon kirkossa.
Casalbordinon kuuluisa kohtaus perustuu D’Annunzion omille henkilökohtaisille kokemuksilleen. Nimittäin kesällä 1882 hän matkusti abruzzolaisen taidemaalarin ja hyvän ystävänsä Francesco Paolo Michettin (1851 – 1929) kanssa todistamaan pyhiinvaellusta. Näkymä innoitti Michettin maalaamaan taulun ”Il Voto” (1883, uhrilahja). Taulu on armoton kuvaus uskonnollisesta kiihkosta ja kärsivistä ihmisistä makaamassa alttarilla. D’Annunzio itse esitti omat kokemuksensa artikkelissaan Michettin taulusta (1883), novellissaan “Gli Idolatri” (”palvojat”) ja Casalbordinoon sijoitetussa kohtauksessa Kuoleman riemuvoitossa.
Romaanissa D’Annunzio käyttää noin 40 sivua pyhiinvaelluskohtauksen kuvaamiseen sen kaikkine julmuuksineen. Pyhättöön keräytyy hulluuden, ahneuden, petoksen, himon, pelon ja epätoivon ajama ihmisjoukko, joiden fyysiset deformaatiot ja henkiset rappeutumat D’Annunzio esittää yksityiskohtaisesti.
Kun Giorgio ja Ippolita saapuvat pyhäkköön, he näkevät neljän miehen kantavan arkussa pahasti turvonnutta, halvaantunutta miestä, jonka kädet ovat “vääristyneet ja ryppyiset kuin juuret”. Toiset työntävät eteenpäin riivattua, joka ulvoo kuola suusta valuen, jonka silmät ovat pullistuneet kuopistaan ja suonet turvonneet kaulassa ja jonka iho on violetti, ikään kuin häntä kuristettaisiin. Kirkon lattialla makaa tajuttomia vanhuksia, jotka on kasattu yhteen “kuin ruumiit ruton aikana”. Lukuisat kädet kurottuvat kohti alttaria, jota naiset lähestyvät polvillaan kiskoen hiuksiaan ja hakaten otsaansa lattiaan ikään kuin he olisivat demonin vallassa.
Kirkon ulkopuolella apokalyptisessa kohtauksessa taivas ja helvetti sekoittuvat keskenään. Naispuoliset pyhiinvaeltajat seuraavat kulkueessa ristiä ekstaasin vallassa, ja toiset tarjoavat seksuaalisia palveluksiaan kirkon sisäänkäynnillä. Jonglöörien, huijareiden, kaupustelijoiden ja uhkapelaajien läsnäolo muuttaa tilanteen lopulta groteskiksi karnevaaliksi. “Pappien alastomat ja lihavat kädet”, joiden Giorgio näkee ottavan pyhiinvaeltajien uhrilahjoja, ovat osoitus kirkon ja institutionalisoidun kristinuskon rappiosta. Kaiken kaikkiaan tässä kohtauksessa maaseutu muuttuu synonyymiksi barbarialle, paikalle, jossa kristinusko on vaipunut hulluuteen, ihmiset juuttuneet maahansa ja täten erotettu “edistyksestä”, mikä tekee mahdottomaksi “sivistyneen intellektuellin” alkuperäisen energian etsinnän. D’Annunziolla oli kuitenkin puhtaan kaupallisuuden lisäksi muitakin syitä luoda nämä hirvittävät kuvat Abruzzosta.
5. Viimeinen epäonnistuminen
Giorgio hylkää sekä Abruzzon että Rooman. Romaanin alussa hän määrittää nuoren kuningaskunnan pääkaupungin ”älyllisen apatian kaupungiksi”, ja Ippolitankin silmissä se on ”kaupunki, jossa voi vain kuolla”. Samassa yhteydessä D’Annunzio raottaa myös Rooman yläluokan dekadenssia, joka inkarnoituu Alfonso Exilin vastenmielisessä hahmossa. Niinpä Giorgio hylkää pääkaupungin ja lähtee maaseudulle, kuten Tullio Hermil D’Annunzion edellisessä romaanissa L’Innocente jaClaudio Cantelmo seuraavassa romaanissa Le vergini delle rocce (1895, ”kalliovuorten neitsyet”), ja kuten myös D’Annunzio itse teki. Giorgio kuitenkin tajuaa, että on täysin mahdotonta tuntea mitään yhteenkuuluvuutta maaseudun järkyttävän väestön kanssa. Lopulta hänen ylemmyydentuntonsa suhteessa sekä Roomaan että maaseutuun johtaa hänet kestämättömään solipsismiin, josta ainoa keino ulos on itsemurha.
Giorgio edustaa vastayhdistyneen Italian yläluokkaa, jonka agoniaa hänen itsemurhansa symboloi. Mutta heikkona miehenä hän ei voi myöntää hänen kriisinsä johtuvan viime kädessä hänen omasta kyvyttömyydestään. Giorgio tarvitsee itsemurhalleen konkreettisen syyn, jonka hän viime kädessä löytää rakastajattarestaan Ippolitasta.
Kuvassa Elvira Natalia Fraternali (1862 – 1895 ), jolle D’Annunzio antoi nimen Barbara Leoni. Nainen oli D’Annunzion rakastajatar Kuoleman riemuvoiton kirjoittamisen aikaan ja Ippolitan esikuva.
Tarkkaillessaan naista ja tämän ”rahvaanomaisuutta” Giorgio tajuaa hänen olevan syy hänen kriisiinsä. Nainen estää miestä nousemasta korkeampaan älylliseen elämään lihallisella pakkomielteellä, jonka orjaksi hän on saattanut miehen. Nainen on ”vihollinen”, dekadentistisen kirjallisuuden laajasti viljelemä femme fatale, vampyyri, joka viettelee miehen pauloihinsa, imee tämän vitaaliuden ja nujertaa tämän kaikki ylevät tavoitteita.
Giorgion ajatukset kirkastuvat. Hänen täytyy kuolla, mutta hän ei voi jättää Ippolitaa kenellekään muulle, joten naisen on kuoltava hänen kanssaan. Taiteellisen esikuvan tälle ”Liebestodille” (rakkauskuolema) Giorgio löytää Richard Wagnerin (1813 – 1883) oopperasta Tristan ja Isolde (1865), jonka lopussa rakastavaiset kuolevat ollakseen ikuisesti yhdessä ja jonka kuvauksen D’Annunzio on laittanut romaanin loppuun. Vaan tämäkin Giorgion yritys epäonnistuu.
Ippolita ei ole Isolde, eikä hän halua kuolla, ei Giorgion kanssa eikä ylipäätään kuolla. Yleväksi aiottu ”Liebestod” muuttuu sekin groteskiksi tappeluksi, kun Giorgio lopulta vetää mukanaan alas kallionkielekkeeltä kaikin voimin vastaan rimpuilevan Ippolitan.
Marja Härmänmaa
Kuoleman riemuvoiton on vuonna 1916 suomentanut Jalmar Hahl (1869 – 1929), Suomen Kansallisteatterin entinen johtaja. Se on tähän mennessä ainoa suomennettu D’Annunzion romaani; itse olen kääntämässä D’Annunzion esikoisromaania Il Piacere (työnimellä “nautinto”). Kuoleman riemuvoitto on ollut saatavilla e-kirjana 16. maaliskuuta 2022 lähtien Storytelin e-kirjakaupassa. https://www.storytel.com/fi/books/kuoleman-riemuvoitto-1586746#pricePlans
Lisää aiheeseen liittyvää lukemista
Härmänmaa, Marja: ”Celebrating Decadence: The Image of Abruzzo in D’Annunzio’s Trionfo della morte” The European Legacy, 2013, vol. 18, pp. 698 – 714. https://www.academia.edu/4350127/_Celebrating_Decadence_The_Image_of_Abruzzo_in_DAnnunzios_Trionfo_della_morte_
Härmänmaa, Marja: ”DEKADENTISTINEN ROOMA – Rooma Gabriele D’Annunzion romaanissa Il Piacere” https://marjaharmanmaa.com/kauppa/dannunzio-rooma/
Härmänmaa, Marja: ”Gabriele D’Annunzio: ”’Neitseellinen maa’” (1882) https://marjaharmanmaa.com/gabriele-dannunzio-neitseellinen-maa-1882/
Härmänmaa, Marja: ”Gabriele D’Annunzion esikoisnovellin ’Terra vergine’ (1882) suomennos ’Neitseellinen maa’”. https://marjaharmanmaa.com/kauppa/dannunzio-terra-vergine-1882/
Härmänmaa, Marja: ” Gabriele D’Annunzion esikoisromaani Il Piacere (1889): pikainen katsaus erääseen kirjallisuuden klassikkoon” https://marjaharmanmaa.com/gabriele-dannunzion-esikoisromaani-il-piacere-1889-pikainen-katsaus-eraaseen-kirjallisuuden-klassikkoon/
Härmänmaa, Marja: ”Gabriele D’Annunzion runon “I pastori” suomennos” https://marjaharmanmaa.com/dannunzion-runon-i-pastori-suomennos/
Härmänmaa, Marja: ” Runoilija poliitikkona: D’Annunzio, Fiumen tasavalta ja populismin alkujuuret” https://www.utupub.fi/handle/10024/165734
Härmänmaa, Marja: ”The Seduction of Thanatos: Gabriele D’Annunzio and the Decadent Death”, Decadence, Degeneration, and the End. Studies in the European Fin de Sièlce. Eds. Marja Härmänmaa and Christopher Nissen. Palgrave Macmillan, New York 2014, pp. 225 – 243. https://tuhat.helsinki.fi/ws/portalfiles/portal/45360011/Chapter_12_Harmanmaa.pdf
Englanninkielinen Wikipedia-artikkeli D’Annunziosta https://en.wikipedia.org/wiki/Gabriele_D%27Annunzio
Englanninkielinen Wikipedia-artikkeli romaanista Kuoleman riemuvoitto https://en.wikipedia.org/wiki/Il_trionfo_della_morte
