Kirjoittanut: Marja Härmänmaa
Tutkimuksen eettiset kysymykset sekä oppimisen merkitys ja päämäärä ovat kautta historian askarruttaneet ihmisiä. Myös Dante puuttui ongelmaan useassa eri yhteydessä. Jumalaisessa näytelmässä (1304-1321) hän kirjoitti muun muassa seuraavaa:
“Considerate la vostra semenza: / fatti non foste a viver come bruti, / ma per seguir virtute e canoscenza.” (“Muistakaa siis, mistä on teidät luotu: / ei teitä tehty elämään kuin pedot, / vaan on teille tietämiseen kutsumus suotu.\” Dante: Jumalainen näytelmä, ”Helvetti”, XXVI Laulu. Suomennos: Laura Lahdensuu)
Kontekstistaan erotettuna ja nykyajan valossa tulkittuna säkeet tuntuvat yllyttävän rajattomaan tiedon etsimiseen ja menemään kuolemaa uhaten kohti tuntematonta, sillä onhan halu tietää ja oppia ihmiselle synnynnäinen ominaisuus ja hyve.
Näitä ”Helvetin” XXVI lauluun kirjattuja sanoja ei kuitenkaan lausunut Dante itse, vaan Odysseus, länsimaisen tiedonjanon myyttinen inkarnaatio. Jumalaisessa näytelmässä kreikkalainen sankari on tuomittu kahdeksannen piirin kahdeksanteen kuiluun, jossa ikuista rangaistustaan kärsivät vilppiin neuvojat, eli ne, jotka ovat viekoitelleet muita synnintekoon. Siellä heidät on tuomittu ikuisesti palamaan liekehtivinä soihtuina.
Odysseuksen kanssa samassa liekissä Helvetissä palaa myös hänen Troijan sodan asetoverinsa, Diomedes. Danten oppaana toimiva Vergilius kertoo kreikkalaisten syntinä olevan kolme erityyppistä petosta – taktinen, moraalinen ja uskonnollinen – joilla kaikilla oli yksi ja sama päämäärä, eli voittaa sota: Troijan valloituksessa käytetyn hevosen rakentaminen, juoni jolla Akhilleus houkuteltiin sotaan, ja Pallas Atenen patsaan varkaus Troijasta, jolloin kaupunki menetti jumalan suojeluksen.
Odysseuksen viimeinen ja suurin synti oli kuitenkin hänen sekä ruumiinsa että henkensä kuolemaan johtanut ”folle volo”, ”hurja lento”. Loputon tiedonnälkä, jota ei edes rakkaus vaimoon ja poikaan, eikä liioin myötätunto vanhaan isään pystyneet hillitsemään, ajoi Odysseuksen viimeiselle merimatkalle äärimmäiseen länteen. Tovereineen he saavuttivat Herakleen pylväät, eli Gibraltarin salmen, silloisen tunnetun maailman rajan, joka myös symbolisoi Jumalan asettamaa tietämyksen rajaa. Pylväiden tuollapuolen, läntisellä pallonpuoliskolle oli keskiaikaisen käsityksen mukaan asumaton ”maailma vailla ihmisiä”, jonne ei Jumalan tahdon mukaisesti ollut lupa mennä.
Täällä Odysseus lausuu kuuluisat säkeensä, joilla hän houkuttelee jo iäkkäät kumppaninsa ohittamaan pylväät ja jatkamaan matkaa kohti tuntematonta. ”Ihmisiä vailla olevassa maailmassa” miehet näkevät Kiirastulen vuoren. Mutta Jumalan rankaisu on armoton, ja hänen lakiaan uhmanneet miehet hukkuvat alukseineen aaltoihin.
Odysseuksen hahmo Danten runoelmassa on herättänyt mielenkiintoa viimeisen parin sadan vuoden ajan. Yhtäältä romantiikan ajan tutkijoiden mukaan Dante olisi liikuttunut kreikkalaisen sankarin traagisesta kohtalosta ja hädin tuskin onnistuu kätkemään ihailuaan Jumalaisen Näytelmän säkeissään. Viime aikaiset näkemykset kuitenkin tarjoavat erilaisen tulkinnan. Odysseus on Helvetissä vilppiin neuvojien kuilussa. Hänen suurin rikoksensa oli siis se, että hän oli viekoitellut tovereitaan tekemään syntiä. Näin ollen hän oli Vergiliuksen määritelmän mukaan fandi fictor, petoksen mestari.
Yllä mainitut kuuluisat säkeet, ”orazion picciola” eli Odysseuksen ”lyhyen puheen” loppukaneetti, on itse asiassa tekopyhyyden mestariteos. Vetoamalla ihmisen velvollisuuteen hakea tietoa, Odysseus viekoittelee kumppanit alistumaan hänen tahtoonsa ja rikkomaan Jumalan säätämää lakia tietämyksen rajoista. Nykyihminen kuitenkin saattaa oikeutetusti ihmetellä, mitä pahaa on tiedonjanossa ja uusien asioiden löytämisessä.
Kysymys on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen; vastausta siihen tulee etsiä Danten ajan kulttuurista ja filosofiasta. Äärimmäisesti yksinkertaistettuna ongelman ydin on siinä, onko tiedon etsiminen itsessään eettisesti perusteltua ja johtaako se onnellisuuteen. Keskeneräisessä traktaatissaan Convivio (1304-1307) Dante toistaa Aristoteleen Metafysiikkaa kirjoittaen: ”Kaikki ihmiset luonnollisesti haluavat tietää.” Tässä yhteydessä Dante siis ei tuomitse tiedon hakemista, vaan päin vastoin hän yhtyy Aristoteleeseen ja häntä kommentoineeseen Averroekseen. Heidän mukaansa tietämisen halu on ihmisyyden olennainen piirre, joka erottaa heidät eläimistä. Kuitenkin tietämisellä saavutettava päämäärä, eli onni, oli ristiriidassa katolisen doktriinin kanssa, jonka mukaan onnen voi saavuttaa vain tuonpuoleisessa maailmassa.
Näennäinen ristiriita Danten Convivion ja ”Helvetin” XXVI laulun kanssa on osittain sovitettavissa, jos otetaan huomioon, että nämä kaksi teosta muodostavat runoilijan ideologisen kehityksen kaksi ääripäätä. Jumalaisessa Näytelmässä Dante on tarkistanut kantansa koskien tietämisen päämäärää ja sitä keinoa, jolla tietämys saadaan, muun muassa ottamalla huomioon Pariisissa vuonna 1277 teologien Averroekseen kohdistaman kritiikin. Lisäksi Dante tunsi hyvin Tuomas Akvinolaisen, jonka mukaan asia voidaan tuntea joko aistikokemuksen tai asian aiheuttaman seurauksen kautta. Siinä missä ensimmäinen tapa ei ole hyväksyttävä, on toinen puolestaan ainoa oikea keino tuntea Jumala.
Dante siis tuomitsee Odysseuksen Helvettiin, koska tämä oli petoksella saanut ystävänsä tekemään syntiä ja kapinoimaan Jumalaa vastaan. Kapina ei niinkään liittynyt tietämiseen sinänsä, joka on kuitenkin ihmisen luontainen taipumus, vaan tietämisen päämäärään, eli onnellisuuteen, ja siihen tapaan, jolla tietämys saavutetaan: Odysseus ei ollut kiinnostunut tuntemaan Jumalaa hänen tekojensa kautta, vaan ”kokemuksen” avulla, ”läntisen maailman tuolla puolen / ihmisettömällä maanpiirillä”, jonne ei tiedonhaluisellakaan ihmislapsella ollut asiaa.
Marja Härmänmaa
