Venetsiassa 1600-luvulla kehittyi eräänlainen, kansainvälisesti tunnettu ja tunnistettu musikaalinen ihme, joka oli jatkuva vielä seuraavankin vuosisadan ajan: kuorotytöt. Kaupungin musiikkielämän keskus siirtyi Pyhän Markuksen basilikasta neljään hyväntekeväisyyslaitokseen, ospedaleen, joista tuli vähitellen koko Euroopan tuntemia musiikkikouluja, konservatorioita. Näissä laitoksissa vaatimattomista oloista, kirjaimellisesti kadulta tulevat orpotytöt saivat korkealaatuisen ja ankaran musiikkikoulutuksen, jonka ansiosta heistä tuli kansainvälisen tason muusikoita.
Ranskalainen filosofi Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) vietti Venetsiassa vuodet 1743–1744 ja kirjoitti tästä ilmiöstä vuonna 1770 ilmestyneissä omaelämäkerrallisissa Tunnustuksissaan näin:
”Mielestäni ospedalien musiikki on paljon oopperoiden musiikkia parempaa, eikä sille löydy vertaistaan, ei Italiassa eikä missään muuallakaan maailmassa. Ospedalet ovat hyväntekeväisyyslaitoksia, jotka on perustettu kouluttamaan vaatimattomista oloista tulevia nuoria naisia, jotka tasavalta sitten tarjoaa joko avioliittoon tai luostarille. Näille nuorille naisille opetettujen taitojen joukossa musiikki on ensiarvoisen tärkeä. Joka sunnuntai neljän ospedalen kirkoissa, iltamessun yhteydessä, esitetään suurelle kuorolle ja orkesterille kirjoitettuja motetteja, jotka ovat Italian huomattavimpien mestareiden säveltämiä ja johtamia. Niitä esittävät parvella ristikon takana ainoastaan nuoret tytöt, joista vanhin ei ole vielä kaksikymmentävuotiaskaan. En tiedä mitään niin aistikasta, niin liikuttavaa kuin tämä musiikki: taiteellinen rikkaus, hienostunut laulu, äänien kauneus ja esityksen tarkkuus yhdistyvät näissä ihastuttavissa konserteissa ja luovat ihmeellisen vaikutelman, joka ei todellakaan ole oikeanlaisen pukeutumisen ansiota [sarkastinen viittaus oopperaan], mutta jota tuskin yksikään ihmissydän kykenee vastustamaan. Carrion[i] ja minä emme koskaan jättäneet väliin näitä iltamessuja Mendicantin kirkossa, emmekä me olleet ainoita kuulijoita. Kirkko oli aina täynnä ihailijoita; jopa oopperan laulajat tulivat sinne oppimaan laulamisen todellista taitoa näiltä erinomaisilta esikuvilta.”[ii]
[i] Henri de Carrion (n. 1662–1754), Carrion-Nisasin kreivi, Sardinian kuningaskunnan diplomaatti ja lähettiläs.
[ii] Jean-Jacques Rousseau: Les Confessions. Tome deuxième, livre VII. Nouvelle édition illustrée. Launette, Paris, 1889. Pp. 61–62. Suom. Marja Härmänmaa.
Ospedalet
Venetsian neljä suurta hyväntekeväisyyslaitosta ”Ospedali Maggiori”, joista Rousseau kertoo, olivat Pietà, Mendicanti, Incurabili ja Derelitti. Laitokset oli perustettu 1300–1500–luvuilla, ja ensisijaisesti ne edustivat Venetsian tasavallassa pitkälle kehitettyä sosiaalihuoltoa. Autonomisia, valtiosta riippumattomia, venetsialaisten aatelisten maallikkoseurakuntalaisten johtamia laitoksia ylläpidettiin pääsääntöisesti lahjoituksilla ja testamenteilla. Noin vuonna 1346 perustettu Pietà, laitoksista vanhin, otti vastaan hylättyjä ja orpoja pikkulapsia; muilla laitoksilla oli lastenhoidon lisäksi muitakin yhteiskunnallisia tehtäviä. Incurabili (suomeksi ’parantumattomat’) hoiti syfilikseen ja muihin silloin parantumattomiin sairauksiin sairastuneita ihmisiä. Derelitti (suomeksi ’syrjäytyneet’ tai ’hylätyt’), jota myös kutsuttiin nimellä Ospedaletto (suomeksi ’pieni laitos)’, ja Mendicanti oli perustettu ottamaan vastaan köyhiä ja sairaita.
Mendicanti, kirkko ja ospedale. Francesco Guardi (1712 – 1793), n. 1780.
“Orpokodissa minut otettiin avosylin vastaan, mutta näillä kirjeillä olen tehnyt turhaksi heidän ponnistelunsa. He ovat ruokkineet ja vaatettaneet minut, he ovat antaneet minulle koulutuksen, opettaneet minulle ammatin, taidon. He ovat antaneet minulle kaiken, ja hyvitän sen heille suremalla, etten saanut rinnalleni sitä henkilöä, joka on kieltäytynyt antamasta minulle mitään ensimmäisestä elinpäivästäni lähtien.” [39]
Tiziano Scarpa: Stabat Mater. Einaudi, Torino 2008. Suomennos: Marja Härmänmaa.
Lapset saivat laitoksessa myös koulutuksen. Pojille oli tarjolla joko uskonnollinen tai ammatillinen koulutus; tytöistä tuli usein ompelijoita tai pitsinnyplääjiä, elleivät he päättäneet jäädä laitokseen tai mennä luostariin. Musikaalisesti lahjakkaille tytöille tarjottiin musiikkikoulutusta, ja heitä tuli niin kutsuttuja figlie del choro, kuorotyttöjä.
Laitoksissa oli harjoitettu musiikkia, laulettu ja soitettu aina 1500-luvulta asti, sillä uskonnollisissa laitoksissa musiikkia pidettiin myös henkisen nousun välineenä. Aluksi niissä harjoitettu musiikki oli luonteeltaan uskonnollista ja liturgista. 1600-luvun puolessa välissä laitokset alkoivat kuitenkin kehittää musiikkikoulutusta määrätietoisesti ja kutsuivat tunnettuja muusikoita opettamaan laulua ja eri instrumenttien soittamista. Näihin aikoihin myös kuorotytöt vakiintuivat pysyväksi muusikoiden ryhmäksi. Yksi kantava syy määrätietoiseen ja laadukkaaseen musiikkikoulutukseen oli luonnollisesti raha. Laitoksen johtajat oivalsivat, millainen tulonlähde laadukkaat konsertit olisivat, ja niinpä 1700-luvun alusta lähtien musiikkikoulutus ammattimaistui entisestään. Laitoksien musiikkikoulutuksesta vastasivat aikakauden tärkeimmät muusikot, kuten Nicola Porpora (1686–1768), joka opetti Incurabilissa vuosina 1726–1733 ja Derelittissa vuosina 1743–1747, ja Baldassare Galuppi (1706–1785) puolestaan toimi Mendicantissa vuosina 1740–1751.
Tyttöjen musiikkikoulutusta, joka alun perin oli keskittynyt lauluun, täydennettiin kontrapunktin, sävellyksen sekä eri instrumenttien soiton opiskelulla. Kuorotyttöjen taso nousi nopeasti, ja jo ensimmäiset laitosten sisällä järjestetyt konsertit vetivät puoleensa myös ulkomaisia matkailijoita. Vuosina 1730–1760 koulutus saavutti huippunsa, ja laitoksista tuli orpotyttöjen ammattimaisia konservatorioita. Pietà erikoistui lauluun ja jousisoittimiin, Mendicanti puhallinsoittimiin, Incurabili kirkkomusiikkiin ja Derelitti kosketinsoittimiin. Vuosina 1760–1790 laitokset tunnustettiin virallisesti musiikkikouluiksi, ja kuorotytöistä tuli ammattimuusikoita. Heidän ohjelmistoonsa kuului oratorioita, konserttoja, sinfonioita sekä erilaista instrumentaalista musiikkia.
Derelittin tai Ospedaletton kirkko (1575 – 1670). Andrea Palladio (1508 – 1580) ja Baldassare Longhena (1598 – 1682).
“Kahta parvea ympäröivä kaide on kaksiosainen: alempi osa on kiveä, ylempi kullattua metallia, josta muodostuu pitsimäinen kuvio. Näin ollen toisella parvella soittavat muusikot näkevät vastapäisellä parvella istuvat ja voivat seurata heidän liikkeitään ja Don Giulion eleitä hänen johtaessaan meitä. Mutta alhaalla kirkkosalin penkeillä istuvat ja meitä sieltä katsovat eivät pysty erottamaan kasvojamme, koska parvia ympäröivä metallipunos on liian tiheä heidän vinosti nouseville katseilleen. Niille, jotka katsovat meitä alhaalta, olemme pelkät ääriviivat, siluetti. Olemme varjoja, mielikuvia, haaveita.” [27]
Venetsialaisista ”ospedaleista” tuli siis orpokotieni, musiikkikoulujen ja hoivalaitosten hybridejä. Laitokset antoivat julkisia konsertteja, joissa tytöt, figlie del choro lauloivat ja soittivat parvella säleikön takana yleisöltä piilossa. Heistä tuli maailman kuuluja, ja heidän kuulemisensa oli valveutuneelle Grand Tourin Venetsiaan johdattamalle turistille välttämättömyys. Nämä korkeatasoiset ja kansainvälisesti tunnetut konsertit olivat merkittävä tulonlähde laitoksille, ja kehittääkseen edelleen musiikkikoulutusta nimenomaisesti tulonlähteenä 1700-luvun puolessa välissä laitokset alkoivat hyväksyä koulutukseensa myös ulkopuolisia, porvarillisia ja aatelisia maksavia tyttöjä, ”figlie a spese”. Venetsian tasavallan menetettyä itsenäisyytensä vuonna 1797 ”ospedaleista” tuli maallisia laitoksia, ja niiden musiikkikouluista tehtiin moderneja konservatorioita. Muun muassa Pietà toimi konservatoriona aina 1800-luvun loppuun asti.
Incurabili, piirros 1700-luvulta.
Santa Maria della Pietà
Pietà oli yksi maailman vanhimmista, hylättyjen lasten orpokodeista. Venetsian tasavalta perusti sen asetuksellaan vuonna 1346 fransiskaanimunkin Veli Pietruccio Assisilaisen aloitteesta.
Veli Pietruccio järkyttyi kaupungissa levinneestä tavasta jättää avioliiton ulkopuolella syntyneet vastasyntyneet lapset kuolemaan kaupungin kaduille tai hukuttaa heidät hätäisesti kanaaliin. Koska köyhällä fransiskaanimunkilla ei luonnollisesti ollut varallisuutta puuttua lasten julmaan tappamiseen, hän kulki väsymättä kaupungin kaduilla huutaen: ”Pietà, pietà!” (suomeksi ’armoa’), josta laitos sai nimensä. Tosin toisen legendan mukaan hän huusi “armoa” laitoksen edessä sen perustamisen jälkeen saadakseen sille rahoitusta.
Pietà oli toiminnassa vuosisatojen ajan. Venetsian tasavalta osallistui sen tukemiseen muun muassa kansalaisilta kerätyillä sakkomaksuilla, lauttaliikenteestä saamillaan tuloilla, teatterien lipputuloilla ja Rialton sillan kauppiaiden maksamilla vuokratuloilla. Lisäksi lukuisat venetsialaiset perheet lahjoittivat rahaa laitoksen toiminnalle kuin myös kaupungin myöhemmät hallitukset tasavallan menetettyä itsenäisyytensä.
Piirros Pietàn ospedalesta 1600-luvulta.
Alun perin Pietàn laitoksen julkisivussa, sisäänkäynnin vieressä, oli niin kutsuttu scafetta, pyörivä puinen sylinteriluukku, jonne äiti saattoi jättää vastasyntyneen lapsensa. Myöhemmin scafetta korvattiin hylättyjen lasten pyörällä, ruota degli esposti, jonne äidit saattoivat asettaa isompiakin lapsiaan. Äiti laski vauvansa luukkuun, joka käännettiin sisäänpäin. Sisällä soi kello, joka ilmoitti uudesta tulokkaasta, ja laitoksen henkilökunta otti lapsen vastaan. Tämä mahdollisti täydellisen anonymiteetin ja suojasi sekä äitiä että lasta sosiaaliselta häpeältä. Tavallisesti äiti jätti lapsensa kapaloihin puolet jostain kuvasta tai pienestä esineestä, josta hän säilytti toisen puolen itsellään. Näin ollen, jos äiti myöhemmin päätti hakea lapsensa itselleen, hänen täytyi vain esittää puolet pantista, joka oli yhteensopiva laitoksessa olevan pantin kanssa.
Tekoälyn luoma kuva scafettasta.
Figlie del choro – “kuorotytöt”
“Pukeudumme kaikki samalla tavalla. Arkena meillä on harmaat, korkeakauluksiset ja kaulasta kiinni sidotut mekot. Kun soitamme kirkossa, meillä on punaiset mekot. Samanlaisen vaatetuksen pitäisi tehdä meistä samannäköisiä, mutta vaikutus on sen sijaan päinvastainen ja korostaa entisestään kasvojen eroja.” [17]
Pietàssa, kuten muissakin laitoksissa, tyttöjen musikaalisia taitoja ryhdyttiin testaamaan varhaisessa vaiheessa. Lahjattomat päätyivät tavallisiksi kasvateiksi, figlie di comun. Sen sijaan musikaalisista tytötistä tuli “kuorotyttöjä”, figlie del choro. He edustavat barokkiajan Venetsian yhtä erikoisinta yhteiskunnallista ja taiteellista ilmiötä. Lahjakkaista ja varattomista orpotytöistä koulittiin musiikin eliittiä, Euroopan parhaita muusikoita, joita ihailtiin kaikkialla ja joita tultiin varta vasten kuuntelemaan Venetsiaan.
”Kuorotytöillä” oli kolme eri kategoriaa: Speziali (kokelaat), Cantrici tai Maestre (laulajat ja opettajat, jotka opettivat nuorempia tyttöjä) ja Strumentiste (soittajat), jotka kykenivät soittamaan eri soittimia kuten viulua, oboeta tai jopa urkuja. Tytöt nauttivat tietystä ”ammatillisesta” autonomiasta. He järjestivät monessa suhteessa itse harjoituksensa, huolehtivat soittimistaan ja kopioivat partituureja. Heidän musikaaliset taitonsa saivat aikaan sen, että hyväntekeväisyyslaitoksien asema muuttui, ja ne miellettiin pikemminkin tärkeiksi kulttuurikeskuksiksi. Kuorotytöt myös personifioivat toisen venetsialaisen paradoksin: naisista, joiden kohtalona olisi ollut syrjäytyminen ja köyhyys, laitosten koulutuksen ansiosta tulikin Euroopan musiikkielämän loistavimpia tähtiä. Lisäksi on myös sanottu, että heidän tarinansa kyseenalaistaa miessäveltäjien keskeisen roolin barokkimusiikissa ja sen sijaan korostaa naismuusikkojen merkitystä.
”Ospedalet” olivat kuitenkin uskonnollisia laitoksia, joissa nuoret neitsyet elivät klausuulissa, muusta maailmasta muurien sisäpuolelle lähes tulkoon täysin eristettyinä. He pääsivät ulos kaupungille tai maaseudulle vain muutaman kerran vuodessa tarkasti vartioituina, ja ylipäätään heitä vaalittiin kaikin keinoin maailman pahuudelta. Konserteissaan he soittivat kirkon parvella piilossa säleikön takan, mikä yhtäältä suojeli heitä ja toisaalta sai aikaan enkelimäisen vaikutelman. Yleisö, mukaan lukien edellä mainittu Rousseua, kuuli tyttöjen upeat äänet ja soiton näkemättä heidän kasvojaan, mikä loi mystisen ja legendaarisen vaikutelman.
Francesco Guardi: “Concerto di gala veneziano” (venetsialainen gaalakonsertti, 1782). Tässä tilauskonsertissa tytöt laulavat ylhäällä parvella näkyvillä.
“He veivät meidät ulos haukkaamaan raitista ilmaa. Me, soittajat ja laulajat nousimme noin tusinaan veneeseen ja olimme kuin pieni laivasto. Soutajat eivät puhuneet. He seisoivat veneiden perässä ja työnsivät airoja selkiemme takana. Silti tunsin heidän jännittyneisyytensä. Tiesin heidän olevan hermostuneita, kun olimme veneissä. Olemme heille outoja, olentoja toisesta maailmasta. Käytämme naamioita, jotta kaupunkilaiset eivät näkisi kasvojamme.” [28]
Maineestaan huolimatta laitosten tyttöjen tulevaisuudennäkymät eivät olleet ruusuiset. Yhtäältä vaihtoehtona oli avioliitto, todennäköisesti varakkaan vanhemman leskimiehen kanssa siitäkin huolimatta, että valtio takasi neitsyeille tietyt myötäjäiset. Mutta avioituminen tarkoitti muusikon ammatista luopumista, sillä avioituneet naiset eivät enää saaneet esiintyä yleisölle. Toisena vaihtoehtona oli jäädä suljettuun laitokseen naimattomana ja eristettynä loppuelämäkseen. Kolmas ratkaisu oli luonnollisesti luostari, eristäytyminen maailmasta ilman musiikkia. Klausuulin vastapainona oli tosin taiteellinen vapaus ja muusikon ammatillinen arvostus, jota yksikään nainen noina vuosisatoina ei voinut saavuttaa venetsialaisten ospedalien ulkopuolella.
Vivaldi
“Uusi säveltäjä ja viulunopettaja on saapunut. Hän on nuori, hänellä on iso nenä ja punaiset hiukset.” [41]
Vuonna 1703 Pietà sai uuden viulunopettajan, josta myöhemmin tuli niin kutsuttu konserttimestari, laitoksen koko musiikkiohjelmasta ja -koulutuksesta vastaava johtaja. Venetsiassa syntyneellä ja siellä varttuneella Antonio Vivaldilla (1678–1741) oli punertavat hiukset, minkä takia hän sai lempinimen prete rosso, ”punainen pappi”. Koska hän kärsi astmasta, ei hän voinut johtaa jumalanpalveluksia. Tämä luonnollisesti romutti hänen uransa pappina, minkä hän kompensoi tulemalla virtuoosimaiseksi viulistiksi ja historian glorifioimaksi säveltäjäksi.
Vivaldi työskenteli Pietàn ospedalessa vuosina 1703–1740, käytännöllisesti katsoen neljän vuosikymmenen ajan. Hän sävelsi laitokselle satoja konserttoja, kantaatteja ja kirkkomusiikin teoksia. Ainoastaan vuosina 1723–1729 hän julkaisi yli sata konserttoa ja pääteoksensa Neljä vuodenaikaa (sävelletty noin vuosina 1720–23, julkaistu v. 1725).
Vivaldin ansiosta Pietàsta tuli ainutlaatuinen musiikin huippukeskus, ja kuorotyttöjen maine levisi ympäri Eurooppaa. “Punaiselle papille” Pietà oli musiikin laboratorio, jossa hän hyödynsi tyttöjen taitoja ja lahjakkuuksia kokeillakseen eri soittimia, kuten lemmenviulua ja salteriota. Monet teknisesti vaikeimmista teoksistaan Vivaldi sävelsi nimenomaisesti huomioiden eräiden tyttöjen lahjakkuudet ja valmiudet, eräiden tyttöjen, joita pidettiin parempina muusikkoina kuin aikakauden ammattimuusikoita – jotka olivat pääsääntöisesti miehiä.
Tuntemattoman maalarin maalaus Vivaldista n. 1723.
Pellegrina ja Anna Maria
Yksi näistä tytöstä oli nimeltään Pellegrina dall’Oboe, Pellegrina Oboisti, joka todennäköisesti asui Pietàn laitoksessa vuosina 1715–1730. Työskennellessään Pietàssa Vivaldi sävelsi noin 20 oboekonserttoa, joista monet ehkä Pellegrinaa varten. Yhteen käsikirjoitukseen hän kuitenkin varmuudella kirjoitti Pellegrinan nimen. Kyseessä on C-duurisonaatti kvartetolle (RV 779), johon hän merkitsi oboistiksi Pellegrinan yhdessä kolmen muun kuorotytön kanssa: Prudenza (viulu), Lucietta (urut) ja Candida (chalumeau). Pellegrina kuitenkin meni naimisiin, tai hänet naitettiin, mihin hänen muusikon uransa päättyi. Mutta Anna Maria teki toisen päätöksen.
Maalaus on tekoälyn tekemä. Totuudenmukaista kuvassa on oboe ja asun punainen väri. Tämänväristä asua kuorotytöt käyttivät esiintyessään.
Anna Maria dal Violin (1696–1782), eli Anna Maria Viulisti oli eittämättä Pietàn loistavin tähti ja Vivaldin valittu muusa. Anna Maria oli jätetty Pietàn orpokotiin vastasyntyneenä, mutta jo 16-vuotiaana häntä pidettiin yhtenä Euroopan parhaimpana viulistina. Viulun lisäksi hän soitti myös lemmenviulua, selloa, luuttua, teorbia ja cembaloa. Vivaldi sävelsi Anna Marialle vähintään 31 viulukonserttoa, joiden alkuperäisissä nuoteissa on säveltäjän omistuskirjoitus “Per Anna Maria” (Anna Marialle). Monet näistä kappaleista on koottu teokseen nimeltään “Vivaldi: Concerti per Anna Maria” (Vivaldi: konserttoja Anna Marialle).
“Hyvä äiti, olen järkyttynyt. Kuukautiseni ovat myöhässä. Pelkään olevani raskaana. Tiedän miten se tapahtui. Soitin sonaatin, jonka Don Antonio oli kirjoittanut ajatellen minua, ja nyt siemen, jonka hän musiikillaan kylvi sydämeeni, kasvaa sisälläni. Näen unta, että synnytän jätökseni yöllä käymälässä.” [67]
Vivaldin Anna Marialle säveltämiä viulukonserttoja ovat h-mollikonsertto (RV 390); D-duurikonsertto (RV 207) ja Es-duurikonsertto (RV 261). Konserttoja muille soittimille puolestaan ovat d-mollikonsertto lemmenviululle (RV 394) ja C-duurikonsertto mandoliinille (RV 425). Sanotaan, että Anna Maria kuului niiden Pietàn tyttöjen ryhmään, jotka tekivät mandoliinin tunnetuksi 1700-luvulla.
1600-luvulla alkaneen Gran Tourin matkustajat kirjoittivat päiväkirjoissaan, ettei Venetsiasta voinut lähteä kuulematta Anna Mariaa. Hän oli tunnettu sekä uskomattomasta kyvystään improvisoida että huikeasta tekniikastaan, joka sai kuuluisimmatkin miesviulistit kalpenemaan. Toisin kuin monet kuorotytöt, Anna Maria ei koskaan mennyt naimisiin. Hän vietti koko elämänsä Pietàn muurien sisällä uhraten elämänsä musiikille. Nuorempien tyttöjen opettajana hän piti elossa Vivaldin musiikkia myös säveltäjän kuoleman jälkeen. Anna Maria kuoli Pietàn laitoksessa 86 vuoden ikäisenä 41 vuotta Vivaldin kuoleman jälkeen.
Damiano Michieletton (s. 1975) elokuvan “Primavera” (2025, “kevät”) mainoskuva. Elokuva kertoo Pietàn orpokodista, Vivaldista ja lahjakkaasta viulistista Ceciliasta. Kuvassa elokuvan Vivaldi ja Cecilia.
Epilogi
Venetsian tasavallan talous ajautui vuosisadalla vakaviin vaikeuksiin. Se menetti siirtomaita Ottomaaneille ja monopoliasemiaan kaupassa, ja lisäksi sen oli vaikea kilpailla Alankomaiden, Englannin ja Portugalin kanssa, jotka hyötyivät kaupankäynnistä uuden mantereen kanssa. Taloudellinen tilanne ei voinut olla vaikuttamatta musiikkielämään, joka sekin oli kriisissä. Mesenaatit katosivat, oopperatalot sulkivat ovensa, ja ospedalet menivät konkurssiin. Derelitti suljettiin vuonna 1791 ja Mendicanti neljä vuotta myöhemmin vuonna 1795. Napoleonin vallattua Venetsian vuonna 1791 kaikkien ospedalien musiikkitoimintaa karsittiin. Lopulta myös Incurabili sulki ovensa vuonna 1805, jäljelle jäi ainoastaan Pietàn musiikkitoiminta; laitos piti viimeisen konserttinsa vuonna 1840.
Etupäässä taloudellisen tilanteensa vuoksi vuonna 1740 Pietà ei enää uusinut Vivaldin vuosittaista työsopimusta, ja hän joutui jättämään laitoksen ja Venetsian. Samaan aikaan “punaisen papin” maine alkoi hiipua. Säveltäjä oli 1720–1730–luvuilla Venetsian kiistaton tähti, mutta 1740‑luvulla hänen musiikkiaan pidettiin jo vanhanaikaisena. Vivaldin oopperat eivät enää kiinnostaneet yleisöä, nuoremmat kilpailijat, kuten kaupunkiin asettunut Johann Adolph Hasse (1699–1783), Galuppi ja Pergolesi, syrjäyttivät hänet, ja “punaisen papin” tulot romahtivat. Lisäksi Vivaldin suhteesta Anna Mariaan kiersi juoruja, ja Vivaldia epäiltiin pappisvelvollisuuksien laiminlyönnistä.
Wienin suuremmat markkinat tarjosivat viimeisen mahdollisuuden venetsialaiselle säveltäjälle pelastaa loistava uransa. Sinne hän siis matkusti tavoitteenaan saada keisarillinen virka tai vähintäänkin myydä teoksiaan hyvään hintaan. Mikään tästä ei kuitenkaan toteutunut. Kun Vivaldin suuri ihailija keisari Kaarle VI kuoli vuonna 1740, Vivaldi menetti tärkeimmän tukijansa ja kaikki kaupungin merkittävät musiikkihankkeet pysähtyivät. ”Punainen pappi” kuoli Wienissä vuonna 1741 köyhänä.
Sen sijaan Pietàn laitos jatkaa edelleen toimintaansa. Nykyään se tunnetaan nimelllä l’Istituto Provinciale per l’Infanzia Santa Maria della Pietà di Venezia (Venetsian Santa Maria della Pietàn maakunnallinen laitos), ja se on julkinen, Venetsian kaupungin ja Veneton maakunnan alainen maallinen laitos. Instituutti on säilyttänyt alkuperäisen tehtävänsä lasten ja äitien tukijana ja toimii nykyään monikulttuurisena laitoksena – tosin enää sinne ei jätetä hylättyjä vastasyntyneitä. Lisäksi se varjelee omaa historiaansa säilyttämällä 1700-luvun soittimia, vanhoja liturgisia esineitä ja orpokodin arkistoja.
Instituutti ei toimi enää samassa rakennuksessa kuin alkuperäinen Pietàn ospedale, joka on nykyään Hotel Metropole. Tämän loistohotellin historiasta kuitenkin muistuttaa kohta ulkoseinässä, jossa ennen sijaitsi pikkuvauvoille tarkoitettu scafetta, luukku, myöhemmin isompiakin lapsia varten rakennettu pyöröovi, ruota degli esposti ja 1500-luvulta peräisin oleva laatta entisen scafettan alapuolella, jossa varoitetaan väärinkäyttämästä tätä hyväntekeväisyyslaitosta.
FULMINA IL SIGNOR IDDIO MALEDITIONI E SCOMUNICHE CONTRO QUELLI QUALI MANDANO O PERMETTANO SIANO MANDATI I LORO FIGLIOLI E FIGLIOLE SI LEGITTIMI COME NATURALI IN QUESTO HOSPEDALE DELLA PIETA’ AVENDO IL MODO E FACULTA DI POTERLI ALLEVARE ESSENDO OBLIGATI AL RISARCIMENTO DI OGNI DANNO E SPESA FATTA PER QUELLI NE POSSONO ESSERE ASSOLTISE NON SODDISFANO COME CHIARAMENTE APPARE NELLABOLLA DI NOSTRO SIGNOR PAPA PAOLO TERZO DATA ADL 12 NOVENBRE L’ANNO 1548
HERRA JUMALA RANKAISKOON KIROUKSILLA NIITÄ, JOTKA LÄHETTÄVÄT TAI SALLIVAT LÄHETETTÄVÄN POIKANSA JA TYTTÄRENSÄ, NIIN LAILLISET KUIN LAITTOMATKIN TÄHÄN PIETÀN HOSPITAALIIN, JOS HEILLÄ ON VARAA JA KYKYJÄ KASVATTAA HEIDÄT, JA OLKOON HE VELVOLLISIA MAKSAMAAN KAIKKI NIIDEN VAHINGOT JA KULUT, EIKÄ HEITÄ VOI VAPAUTTAA TÄSTÄ VELVOITTEESTA, ELLEIVÄT HE TOIMI NIIN KUIN HERRAMME PAAVI PAAVALI III BULLASSAAN 12. MARRASKUUTA 1548 ON KIRJOITTANUT
Suomennos: Marja Härmänmaa
Pietàn orpokodista kertoo venetsialaisen kirjailijan Tiziano Scarpan (s. 1963) romaani Stabat Mater, joka on julkaistu vuonna 2009. Samana vuonna Scarpan romaani voitti Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Stregan.
Viime vuonna 2025 ensi-iltansa sai Damiano Michieletton (s. 1975) Scarpan romaaniin suurelta osin pohjautuva elokuva Primavera (”kevät”). Elokuva sai suomalaisen ensi-iltansa 17.4.2026 ja pyörii vielä toistaiseksi Suomen elokuvateattereissa. Pienellä budjetilla toteutettu elokuva ratsastaa kauniilla kuvilla ja musiikilla, mutta se tarjoaa myös oivan katsauksen Pietàn tyttöjen elämään. Ja Vivaldiin.
Elokuvan Primavera virallinen traileri: https://youtu.be/e3U7P-GXS44?si=5b46NraoRJI0eYkr
Marja Härmänmaa
Lukuunottmatta Rousseaun sitaattia, kaikki artikkelin sitaatit ovat Tiziano Scarpan romaanista Stabat Mater. Suomennos: Marja Härmänmaa.
Lähteitä:
ARNOLD D. (1988). Music at the Ospedali . Journal of the Royal Musical Association, 113(2), 156–167. https://doi.org/10.1093/jrma/113.2.156
FABBRI Paolo, ROCCATAGLIATI Alessandro e RUSSO Paolo. Musica e società: dal 1640 al 1830. Lucca, LIM editore, 2019.
GILLIO Pier Giuseppe. L’attività musicale negli ospedali di Venezia nel Settecento. Firenze, Leo S. Olschki Editore, 2006.
MORETTI Laura. Dagli Incurabili alla Pietà. Le chiese degli ospedali grandi di Venezia tra architettura e musica (1522- 1790). Firenze, Leo S. Olschki Editore, 2008.
ROUSSEAU, Jean-Jacques. Les Confessions. Launette, Paris, 1889, Tome deuxième, livre VII, Nouvelle édition illustrée.
SCARPA,Tiziano: Stabat Mater. Einaudi, Torino 2008.
Kiinnostaako tietää, mitä muuta tapahtui Venetsiassa 1700-luvulla? Siitä pieni ja ilmainen kurssi löytyy täältä: https://marjaharmanmaa.com/courses/meresta-syntynyt-kaupunki-4-venetsia-1700-luvulla-eraan-maailmanvallan-loistelias-rappio/
