Kirjoittanut: Hanna Vilmi
Rikosromaanien sanotaan kehittyneen 1800-luvulla, kun kaupungit alkoivat täyttyä maaseudulta muuttaneista ihmisistä, ja ahtaus kiihdytti uudenlaisen rikollisuuden kasvua, mikä puolestaan lietsoi romaanikirjailijoiden mielikuvitusta. 1800-luvulla romaanikirjallisuus kehittyi varsinkin Euroopassa kokonaisuutena, joten fokus siirtyi luontevasti jännityskirjojen arvoituksista itse rikoksiin ja niitä selvittäviin lainvartijoihin.
Italialainen rikoskirjallisuus on seuraillut muualta Euroopasta ja Amerikasta saapuneita vaikutteita, mutta sille on kehittynyt aivan oma leimansa, sillä jännitys- ja rikoskirjallisuudessa kuvauksen kohteena ovat useimmiten arkinen elämä sekä realistiset henkilöhahmot ja tapahtumat. Näin ollen suomalainen ”dekkari” ja italialainen ”romanzo giallo” eroavat toisistaan niin tunnelmaltaan, miljööltään kuin henkilövalikoimaltaankin.
Italialainen ”romanzo giallo” eli ”keltainen romaani” sai tuulta purjeisiinsa vuonna 1929, jolloin eräs kustantaja, Mondadori, valitsi ”il romanzo poliziesco”-tyyppisten teosten kannen väriksi keltaisen ja alkoi julkaista italialaisia rikosromaaneja ulkomaisten rinnalla. Tunnetuimpia italialaisia rikoskirjailijoita ovat Augusto De Angelis, Carlo Fruttero ja Franco Lucentini sekä hieman myöhemmin Andrea Camilleri, joka tunnetaan parhaiten komisario Montalbano -hahmostaan.
Rikosromaaneissa esiintyy perinteisesti kolme päähenkilöä: uhri, syyllinen ja rikosta tutkiva poliisi tai salapoliisi. Romaanit noudattelevat usein kaavaa, jonka alussa tapahtuu rikos, jota poliisit tai uhrin läheiset tutkivat ja joka ratkeaa lopussa, kun tutkija selittää arvoituksen ratkaisun syyllisen jäädessä kiinni. Romaanien dialogi on tärkeää paitsi henkilöhahmojen esittelyn kannalta, myös siksi, että niiden kautta lukijalle kerrotaan uusia tiedonmuruja arvoituksen ratkaisemiseksi ja jännityksen kohottamiseksi. Tästä perinteisestä kaavasta eroavat esimerkiksi noir-tyyppiset teokset, joissa tarinaa saatetaan kertoa syyllisen näkökulmasta, ratkaisu voi jäädä arvoitukseksi ja pääpaino on henkilöiden välisessä psykologiassa.
Perinteistä ”romanzo gialloa” edustaa ensimmäisenä kolmesta teoksesta lukemani lyhyehkö romaani, Hans Tuzzin Un enigma dal passato, vuodelta 2013. Se sijoittuu pieneen kylään nimeltä Le Valli dell’Alto Verbano, kevääseen 1986. Tuolloin komisario Melis joutuu lomamatkallaan keskelle tapahtumia, jotka alkavat tuntemattoman miehen murhasta.
Kylä on täynnä vanhoja, selvittämättä jääneitä solmuja, jotka tulevat vastaan joka käänteessä, kun tapausta ratkotaan. Melis pysyy koko ajan hieman sivussa tapahtumien keskiöstä, mutta hän on paikalla sopivasti niissä kahvipöydissä ja päivällisillä, joilla esitetään hankalia kysymyksiä. Melis säilyy kohteliaan uteliaana ulkopaikkakuntalaisena, joka kyselee vanhoista asioista vaikuttaen viattomalta. Lopulta paljastuu kudelma, jonka tekevät monimutkaiseksi kadonneet veljet ja nimensä muuttaneet sukulaiset.
Tuzzia kehutaan erityisesti dialogeista ja osuvista kuvauksista. Eräs arvostelija pitääkin häntä ensisijaisesti kirjailijana, ei vain rikoskirjailijana, mikä kertoo monien rikosromaanien karheasta tyylistä, jota ei pidetä yleisesti suuressa arvossa. Tuzzin dialogit ovat nasevia, ja ne vievät tarinaa eteenpäin kuvaten muutamalla sanalla henkilöiden tuntemuksia, joita toisessa kirjassa olisi saatettu kuvailla sivu sivun perään. Dialogeissa käytetään silloin tällöin murretta, jolloin varsinkin ulkomaalainen lukija jää hetkeksi pimentoon. Onneksi murteella kuvailtiin esimerkiksi tulevaa ukkosta, jolloin murre toimi vain tekstin elävöittäjänä ja tunnelman luojana, ei niinkään tiedonlähteenä arvoituksen ratkaisemiseksi.
Iskevien ja värikkäiden dialogien vastapainona henkilöhahmoilla on pikkukylässä aikaa mietiskellä menneisyyttä ja maailmaa. Tätä kuvaillaan lähes runollisesti esimerkiksi kohdassa, jossa vanha lääkäri, Greppi, ja komisario Melis keskustelevat. Greppi pysähtyy ajattelemaan syksyä ja lehtiä tuulessa: ”E nel vento le foglie morte, come spiriti purganti costretti a danzare in un vortice al di là d’ogni dolente fatica…” Kuvausta lukiessa ei voi olla ajattelematta Danten Helvetin pyörremyrskyssä kieppuvia sieluja samaan aikaan kun mieleen nousee tuttu kuva värikkäistä lehdistä pyörimässä syksyisessä tuulessa.
Hans Tuzzi on arvostettu kirjailija, joka on julkaissut eniten rikosromaaneja, jotka sijoittuvat Milanoon. Hän pitää antikvariaattia ja on kirjoittanut esseitä koskien kirjojen historiaa. Erikoisinta hänessä on se, että taitelijanimen takaa löytyy milanolainen Adriano Bon, viisikymppinen kirjaharrastaja, jolla on Dora-niminen koira. Päivälehti La Repubblica kirjoitti mysteerikirjailijan arvoituksesta, jonka ratkaisun paljasti Bonin suuresti ihailema Umberto Eco.
Toinen lukemani rikosromaani on oiva esimerkki noir-kirjallisuudesta, sillä siinä pureudutaan syvällisesti jokaisen henkilön sisäiseen maailmaan, historiaan ja tapaan, jolla hän katselee nykyhetken tapahtumia. Romaanin La Ferocia on kirjoittanut Nicola Lagioia, ja se on julkaistu vuonna 2014.
On vaikea sanoa, mihin aikaan kirjan tapahtumat sijoittuvat, sillä valtaosa kuvauksesta koskee kymmenien vuosien takaisia muistoja, vaikka itse tapahtumat sijoittuvatkin nykyhetkeen, 2000-luvulle. Aikakausien vaihtelu luo mielenkiintoista kontrastia, sillä välillä lukijalle esitellään nykyhetken tapahtumia ja kuolleen naisen Twitter-tilille ilmestyneitä viestiketjuja, kun taas seuraavassa hetkessä ollaan 80-luvulla ja yritetään epätoivoisesti tavoittaa perheenjäsentä lankapuhelimella.
Kirjan tapahtumat käynnistyvät, kun valovoimainen, kaunis, suosittu hyvän perheen tytär löytyy harhailemasta alastomana ja verisenä valtatieltä Barin ja Taranton väliltä. Hän kuolee auton törmätessä häneen pimeässä, mitä viranomaiset pitävät itsemurhana. Perheenjäsenet surevat Claraa, mutta painivat samaan aikaan menneisyytensä kanssa. Erityisesti Claran veli, Michele, pyrkii selvittämään sisarensa kohtaloa, jolloin naisen elämästä paljastuu toinen toistaan räväkämpiä salaisuuksia: useita, avioliiton ulkopuolisia suhteita, kyseenalaisia juhlia ja kokaiiniriippuvuus.
Rikosromaaneissa syyllisen nimeäminen on yleensä tärkeintä, mutta tässä romaanissa tärkeämmiksi nousevat motiivit, erityisesti syyt siihen, miksi hyvän perheen kasvatti viettää aikaansa itseään vanhempien miesten kanssa juhlissa, joissa hän joutuu toistuvasti kokemaan kovia ja joiden vuoksi hän lopulta kuolee. Suhteet perheeseen ovat näennäisen hyvät, mutta kulissien takana on etääntymistä Michele-veljestä ja tarve auttaa isää pitämällä tämän liikekumppanit tyytyväisinä. Moninaisten vaiheiden jälkeen Michele tuhoaa isänsä rakennusbisneksen paljastamalla tämän tekemät ympäristörikokset, jolloin perhe menettää asemansa ja vaurautensa.
Lagioian romaanissa asioita ei sanota suoraan, vaan tapahtumat kuvataan hyvin tarkasti jonkun henkilöhahmon kautta. Oman pienen lukunsa saa jopa Michelen kadonnut kissa. Siinä, missä Tuzzin romaanissa henkilöiden persoona tulee esiin erityisesti dialogeissa, kuvaa Lagioia henkilöitään näiden ajatusten kautta.
Lagioia on tarkka kuvailija ja pohjustamisen mestari. Hän käy läpi Salveminin perheen kaikki jäsenet kuvaillen heidän ajatuksiaan ja muistojaan, vaikka ensisilmäyksellä niillä ei ole paljoa merkitystä itse rikoksen ratkaisemiseksi. Perinteisestä rikosromaanista poiketen tunnelmointi ja hienovarainen asioiden väläyttely nousevatkin suoraviivaista salapoliisityötä tärkeämmiksi. Lagioia pitää myös hyvin jännitystä yllä kuvaamalla tapahtumia niin, ettei lukija tiedä, kuka kertojana on. Näin esimerkiksi epilogissa jää mysteeriksi, kuka Salveminin perheen talon uusi omistaja on.
Romaanissa on limittäin monenlaisia teemoja, esimerkiksi se, kuinka pitkälle ihminen on valmis menemään perheensä tai maineensa vuoksi. Salveminin perheen jäsenet ovat joutuneet tekemään uhrauksia, jotka ovat jääneet palkitsematta, mikä jäytää sisäisiä suhteita. Toinen teema on omistaminen ja siihen liittyvät valtasuhteet. Claran rakastajat luulevat omistaneensa hänet, kunnes saavat tietää toisistaan, samoin hänen perheensä luulee olevansa Claralle tärkein asia. Lagioia keinuttelee myös eläinten valtasuhteita kuvaamalla kaupungissa asuvia suuria rottia pelottomiksi ja röyhkeiksi. Rotta astuu tarinaan heti romaanin alussa:
”Un gigantesco topo di fogna era arrivato fin lassú e adesso la guardava. […] Non era spaventato dalla ragazza che continuava ad avanzare. La guardava anzi con curiosità, tendendo i baffi sul muso spiraliforme. Si sarebbe quasi detto che la puntasse.”
Kuitenkin tarinan lopussa rotta käy oman taistelunsa Michelen kissan kanssa ja häviää. Eri tasojen valtasuhteet heilahtavat eri asentoon yksi toisensa jälkeen, mikä kuvastaa asioiden arvaamattomuutta. Maine, varallisuus, asema tai rakkaus ei ole pysyvää eivätkä salaisuudet pysy piilossa. Salaisuuksien tapa paljastua lopulta tavalla tai toisella on yleinen teema rikoskirjallisuudessa, ja se näkyy selvänä myös Tuzzin teoksessa.
Nicola Lagioia on julkaissut muutaman muunkin teoksen, mutta La Ferocia toi hänelle Premio Strega -kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015. Tämä sai aikaan paljon kritiikkiä siitä, että suuret kustantamot, kuten La Ferocian julkaissut Einaudi, kahmivat kaikki arvostetuimmat kirjallisuuspalkinnot. Lagioian kirjoitustyyliä on arvosteltu muun muassa sekavaksi ja kieliopillisesti horjuvaksi. Tässä vaiheessa italian opintoja pidän monien teosten lauseita sekavina, joten tähän on vaikea sanoa painavaa mielipidettä. Ulkomaalaisena lukijana pysyin kuitenkin tarinassa mukana, kertomus herätti ajatuksia ja sain nautiskella värikkäistä paikkojen ja tapahtumien kuvauksista, joten Lagioian kirjoitustyyli on ainakin itselleni tarpeeksi selkeää.
Kaikki kolme lukemaani romaania ovat siinä mielessä tyypillisiä, että niissä käytetään passato remoto -aikamuotoa käytännössä koko ajan. Luonnollisesti preesensiä ja passato prossimoa esiintyy henkilöiden puheessa. On todettava, että kielen opiskelijalle oli erittäin hyödyllistä, että Gianrico Carofiglio käyttää vuonna 2010 julkaistussa Le perfezioni provvisorie – teoksessaan minä-muotoa, jolloin passato remoton muitakin persoonamuotoja tulee kerrattua. Carofiglio käyttää myös imperfektiä vivahteikkaasti osana kerrontaa:
”Prese il fascicolo, ne tirai fuori i tabulati del telefono di Manuela e li esaminai di nuovo. E man mano che li esaminavo e trovavo conferma alla mia idea, cioè non trovavo quello che avrebbe dovuto esserci e cui non avevo fatto caso fino a quel momento, la nausea cresceva, così forte che mi sembrava di poter vomitare da un momento all’altro.”
Katkelmassa päähenkilö, asianajaja Guido Guerrieri, jonka tuttava houkutteli selvittämään kadonneen Manuelan tapausta, oivaltaa vihdoin, mikä todisteissa on vialla. Hän uppoutuu usein ajattelemaan katkelmia kirjoista ja elokuvista, joten mielikuva Baskervillen koirasta saa hänet ajattelemaan toista Sherlock Holmes -tarinaa, jossa vahtikoira ei haukkunut, koska tunsi syyllisen. Ajatus johtaa toiseen, jolloin Guerrieri ymmärtää, ettei kukaan tuntematon siepannut Manuelaa, vaan hän oli ystäviensä seurassa.
Katkelma kuvaa Carofiglion monipuolisen aikamuotojen käytön lisäksi myös tapaa, jolla hän esittelee päähenkilöä. Guerrieri on sympaattinen ja hyvin rehellinen etenkin itselleen. Katkelmasta käy ilmi, että totuus iskee suorastaan pyörryttävällä voimalla, joten Guerrieri ei missään tapauksessa ole rikostapausten paaduttama tai kyyninen, kuten jännityskirjojen päähenkilöt monesti ovat. Hän ei myöskään yliarvioi kykyjään yksityisetsivänä, vaan aikoo ensin kieltäytyä selvittämästä kadonneen tytön tapausta, koska ei usko näkevänsä aineistossa mitään, mitä carabinierit eivät jo olisi huomanneet.
Guerrieri on sympaattisuutensa lisäksi monitasoinen henkilö, mikä kannattelee kirjan ehkä hieman tavanomaista juonta. Guerrieri on hyvin lukenut ihminen, mikä osoittautuu myös hyödylliseksi ominaisuudeksi ratkaisun löytämisen kannalta. Hän mietiskelee kirjojen tapahtumia ja puhuu mielellään kirjoista. Sen vastakohtana hän on eronnut, varsin yksinäinen hahmo, joka juttelee kotona nyrkkeilysäkilleen pitäessään yllä rakasta nyrkkeilyharrastustaan. Guerrieri käy myös gaybaarissa hyvän ruoan, tunnelman ja ystävien vuoksi, ei suinkaan seksuaalisen suuntautumisensa ohjaamana. Hän on siten hahmo, josta on helppo pitää, sillä hän ei arvioi ihmisiä stereotypioiden, vaan henkevien keskusteluiden ja näiden tekojen perusteella. Tämä ominaisuus tekee Guerrierista varmasti myös etevän puolustusasianajajan.
Carofiglio on vuonna 1961 syntynyt kirjailija ja poliitikko, joka on julkaissut lukuisia kertomuksia ja asiatekstejä. Lukemani teos on neljäs Guerrieri-romaani, ja se oli ilmestyessään myyntilistojen kärjessä monta viikkoa. Carofiglio on voittanut urallaan monia kirjallisuuspalkintoja. Hän asuu Barissa, jonne myös Guerrieri-romaanit sijoittuvat.
Kolmessa varsin sattumanvaraisesti valitussa romaanissa on mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä. Tuzzin ja Carofiglion kerronta on tietyllä tavalla sympaattista ja viittauksia kirjallisuuteen on paljon. Toisaalta Carofigliolla on enemmän viittauksia myös ulkomaisiin kirjoihin ja elokuviin. On myös kiehtovaa, että nimi Salvemini löytyy Carofiglion ja Lagioian kirjoista: Lagioialla Salvemini on päähenkilöiden sukunimi, Carofiglion teoksessa Salvemini taas on kadonneen tytön ystävättären sukunimi. Kaikissa kolmessa romaanissa eläimet ovat varsin näkyvästi mukana, sillä Tuzzin romaanissa Melis’n avopuolison koira esiintyy monessa kohtauksessa, Lagioian tarinassa kissa on yhdelle henkilöistä hyvin tärkeä ja saa oman hetkensä parrasvaloissa, ja Carofigliolla taas päähenkilö keksii arvoituksen ratkaisun rapsuttaessaan koiraa. Hän tajuaa tunnistavansa ystävänsä koiran siitä, että siltä puuttuu toinen korva, toisin sanoen ratkaisu piilee siinä, mikä ei näy, vaikka sen pitäisi olla olemassa.
Kielen opiskelijalle romaanien lukeminen on ehdottomasti hyödyllistä, vaikka ensimmäiset teokset tuntuvatkin raskailta, sillä lukeminen on hidasta ja tekisi mieli tarkistaa sanakirjasta jokainen tuntematon sana. Lukeminen kuitenkin nopeutuu ja luonnistui omalla kohdallani jo kolmannessa kirjassa nopeammin. Sanasto täydentyy, kun tuntematon sana esiintyy tarpeeksi monessa tilanteessa, jolloin kontekstista lopulta ymmärtää, mitä puuttuva sana tarkoittaa. Mielestäni arvoituksista ja sanaristikoista pitävälle tällainen ratkominen on suorastaan jännittävää.
Hanna Vilmi
