”Fortunata” – Sergio Castellitton elokuva taistelusta ja toivosta

Kirjoittanut: Marja Härmänmaa

Sergio Castellitto (s. 1953) aloitti uransa 1980-luvulla teatterissa ja elokuvissa näyttelijänä siirtyen 1990-luvulla myös ohjaajaksi. ”Fortunata” (2017) on hänen kuudes pitkä elokuvansa, jonka käsikirjoitus on Castellitton vaimon, Margaret Mazzantinon käsialaa. Fortunata, jonka nimi suomeksi olisi ”onnekas”, on kaikkea muuta kuin mitä nimi antaa ymmärtää. Hän on Rooman laitakaupungilla elävä nainen, joka on juuri eroamassaan väkivaltaisesta, poliisivoimiin kuuluvasta miehestään. Fortunata elättää itsensä kampaajana ja unelmoi omasta liikkeestä. Hetken vaikuttaakin siltä, että kaikki menisi hyvin ja unelmat toteutuisivat. Toisin kuitenkin käy. Rahat eivät riitä maksamaan kiinalaisille koronkiskureille, ja Fortunata joutuu luovuttamaan kampaamonsa; tytär putoaa portailta saaden aivotärähdyksen juuri silloin, kun Fortunata on viettämässä viikonloppua rakastajansa kanssa, mikä on elokuvan onnellisin kohtaus; bipolarisuudesta kärsivän, naapurissa asuvan lapsuudenystävän lääkkeet loppuvat ja mies surmaa Alzheimerin tautia sairastavan äitinsä; rakastaja, tyttären psykiatri, ”vetäytyy” kaoottisesta tilanteesta ja hylkää Fortunan. Onko siis mitään toivoa? On. Elokuvan loppumetreillä määrätietoinen Fortunata kulkee symbolisesti eteenpäin ja puristaa onnellisena sylissään tytärtään. Hänestä on tuleva ”onnekas”.

”Fortunata” on saanut jo paljon tunnustusta osakseen. Cannesin vuoden 2017 elokuvafestivaaleilla naispääosan esittäjä, vakuuttava Jasmine Trinca palkittiin parhaasta roolisuorituksesta. Lisäksi elokuva on saanut useita palkintoja Italiassa – eikä syyttä. Castellitton ”Fortunata” edustaa monessa suhteessa italialaista elokuvaa parhaimmillaan. Se jatkaa neorealismin perinnettä tutkimalla laitakaupungin vähäosaisia, mutta ammattinäyttelijöiden voimin ja Federico Fellinin mielikuvituksellisin visioin höystettynä.

”Fortunata” sijoittuu pääasiassa Rooman anonyymiin laitakaupunkiin. Antiikkiset muurit muistuttavat kaupungin monituhatvuotisesta historiasta ja muodostavat absurdin vastakohdan nykyajalle, johon minihameessa ja korkeakorkoisissa sandaaleissa kiiruhtavan Fortunatan lisäksi kuuluu kiinalaisten säännölliset ryhmävoimistelutuokiot. Fellinimäinen on myös naapurissa asuva, Alzheimeristä kärsivä, entinen, saksalainen teatterinäyttelijätär muistoineen Antigoneen esityksestä, sekä korttelin italialaistuneet, Rooman murteella puhuvat kiinalaiset.

Castellitti hallitsee kameran käytön, ja kuvaus on paikoin henkeäsalpaavan kaunista, arkkitehtonisten muotojen ja värien leikkiä. Ahdistavasta juonesta huolimatta se on nautittavaa katseltavaa. Ja luo uskoa tulevaisuuteen.

MH

Di Costanzon “L’Intrusa” (tunkeilija) – elokuva kurjuudesta ja ylevistä valinnoista

Kirjoittanut: Marja Härmänmaa

Rakkautta ja anarkiaa –elokuvafestivaali esittää muhkean valikoiman italialaisia elokuvia. Yhteisenä nimittäjänä niillä on vähäosaisten elämän tutkiskelu. Leonardo di Costanzon L’Intrusa (2017, tunkeilija) on koruton kuvaus Napolin laitakaupungin ongelmista järjestäytyneen rikollisuuden, Camorran, varjossa.

Di Costanzo on syntynyt vuonna 1958 Napolinlahdella Ischiassa, eli alueen synkeä todellisuus on hänelle tuttu. Hän aloitti elokuvauransa 1980-luvulla Ranskassa. 2000-luvun alussa di Costanzo teki dokumenttielokuvia, ja vuonna 2012 hän teki ensimmäisen pitkän elokuvansa L’Intervallo (Intervalli). Elokuva esitettiin samana vuonna Venetsian elokuvafestivaaleilla, jossa se voitti aloittaville ohjaajille suunnatun David di Donatello –palkinnon, elokuvalehden myöntämän Ciak d’oro-palkinnon sekä Gran premio della stampa estera:n myöntämän palkinnon parhaasta esikoisteoksesta.

Myös L’Intrusa on ollut tänä vuonna esillä useilla festivaaleilla, kuten Cannesissa, Haifassa ja Venetsiassa – tosin se on jäänyt palkinnoitta.

L’Intrusa jatkaa kunniakkaasti italialaisen neorealismin kunniakasta perinnettä. Elokuva on katsaus vähäosaisten ihmisten arkipäivään, se on toteutettu suureksi osaksi amatöörinäyttelijöiden voimin, ja eittämättä pienellä budjetilla. Poikkeuksellisesti – joskaan ei ainutlaatuisesti – näkökulma on naisten ja lasten, joiden elämästä elokuva runollisesti kertoo.

L’Intrusa on karu kertomus perheestä, jonka Camorraan kuuluva isä ampuu vahingossa viattoman työmiehen. Perhe, johon avioparin lisäksi kuuluu pieni, alakouluikäinen tyttö Rita ja sylilapsi, pakenevat poliisia Napolin laitakaupungissa sijaitsevaan vähäosaisten lasten rähjäiseen vapaa-ajankeskukseen. Keskuksen johtaja, Giovanna (Raffaella Giordano), on tietämätön miehen olemassaolosta ja majoittaa perheen äidin, Marian (Anna Patierno), lapsineen keskuksessa olevaan hökkeliin. Poliisi kuitenkin löytää hökkelissä piileskelevän miehen, ja tulee pidättämään hänet keskukseen. Maria jää lasten kanssa hökkeliin. Camorran naisen läsnäoloa keskuksessa eivät kuitenkaan hyväksy muiden lasten äidit, ei surmatun työmiehen vaimo, eikä lapsia keskukseen lähettävä koulu. Kun keskuksen toiminta uhkaa Marian vuoksi lakata, hän elokuvan lopussa jättää hökkelinsä lapsineen ja katoaa.

Elokuvan maailma rajoittuu surkeaan vastaanottokeskukseen. Keskus on universumin napa, jonne käytännöllisesti katsoen kaikki tapahtumat on sijoitettu, rähjäinen, mutta kuitenkin onnellinen ja turvallinen. Silloin tällöin di Costanzon kamera kuvaa lohdutonta, anonyymia näkymää Napolin laitakaupungista. Tuo keskuksen ulkopuolinen maailma on myös Camorran maailma, joka Marian ja hänen perheensä kautta tunkeutuu keskukseen häiritsemään sen auvoisuutta. Di Costanzo ei kaihda voimakasta vastakkainasettelua, kun aseistettu poliisi pidättää murhaajan lasten vapaa-ajan keskuksessa.

Di Costanzo on itse sanonut elokuvastaan seuraavaa: ”L’Intrusa ei ole elokuva Camorrasta, se on elokuva niistä henkilöistä, jotka elävät Camorran kanssa, niistä jotka päivä toisensa jälkeen yrittävät taistella Camorraa vastaan, yhteiskunnallisesta konsensuksesta, ihmisistä, jotka eivät kuitenkaan ole tuomareita tai poliiseja. Mutta se on myös kertomus tuosta vaikeasti löydettävissä olevasta tasapainosta pelon ja lähimmäisenrakkauden, hyväksynnän ja torjunnan välillä. ’Toinen,’ ryhmään kuulumaton ulkopuolinen, joka mielletään vaaraksi, on mielestäni yksi aikamme perustavaa laatua olevia teemoja.”

L’Intrusa on ensisijaisesti kertomus suurista tunteista ja eettisistä valinnoista. Vapaa-ajan keskuksen johtaja, rumankaunis Giovanna, on oikeamielisyyden inkarnaatio, rauhallisuudessaan ja tyyneydessään vankkumaton kallio, johon ympäristö panee toivonsa. Ikääntyneen, paljon nähneen ja kokeneen naisen katseen tutkiskelu, naisen, jonka kasvoihin ja katseeseen kova elämä kovassa ympäristössä on jättänyt jälkensä, on keskeisessä osassa di Costanzon pitkälti kontemplatiivisessa elokuvassa. Giovanna tekee rohkean, omaatuntoaan ja oikeudentajuaan kunnioittavan valinnan antaessaan Marian jäädä keskukseen vastoin koulun ja muiden lasten äitien tahtoa. Eettisesti oikean valinnan tekee myös Maria (Anna Patierno), joka ymmärtää olevansa ”ulkopuolinen”, ”tunkeilija”. Lopulta hän uhraa turvasatamakseen muodostuneen hökkelin ja ratkaisee keskusta rasittavat ristiriidat pakkaamalla vähät tavaransa ja lapsensa. Maria katoaa niin keskuksesta kuin camorristien maailmastakin, joka olisi kuitenkin ollut hänelle turvallinen vaihtoehto.

Di Costanzo ei tuomitse eikä osoita. Hän tyytyy kuvaamaan maailman armottomuutta ja epäoikeudenmukaisuutta tavalla, joka ei jätä kylmäksi. Marian ja hänen lastensa kohtalo jää arvoitukseksi; vastaanottokeskuksessa elämä jatkuu juhlien merkeissä.

MH