Pietro Metastasio ja sonetti

Kirjoittanut: RN

Pietro Metastasio oli 1700-luvun merkittävä italialainen L’Arcadia-runoilija, dramaturgi ja oopperalibrettisti. Hän syntyi Roomassa, mutta vietti suuren osan elämästään Wienin hovissa ja teki siellä myös parhaat teoksensa. Metastasio syntyi vaatimattomiin oloihin, mutta alkoi jo 11-vuotiaana tehdä runoutta. Gian Vincenzo Gravina, yksi akatemian L’Arcadia perustajajäsen, adoptoi hänet, koska näki runoissa potentiaalia, ja kasvatti pojan aateliseen tyyliin, ihailemaan antiikkia.

Metastasio löysi mutkien kautta todellisen kutsumuksensa, melodraaman tragedian sijaan. Hän myös uudisti oopperan maailmaa korostamalla libreton eli oopperan tekstin merkitystä. Hän kirjoitti monia oopperoita vuosina 1724-1740 ja oli hyvin tunnettu eläessään. Metastasiota pidettiin Euroopan kuuluisimpana runoilijana hänen ollessa Wienissä ja kirjoittaessaan siellä vuosina 1730-1740. Hän oli kuollessaan edelleen suosionsa huipulla, vaikka loppua kohden hänen tuotantonsa taso oli laskenut.

Metastasion runotyyliin kuuluu melankolisuus sekä arkipäiväisten tapahtumien siirtäminen myyttiseen maailmaan. Alla olevassa sonetissa tämä näkyy siinä, että runoilija käyttää kreikkalaisen mytologian voitonjumala Nikeä (it. Nice) sekä Tasson pastoraalidraaman Amintaa. Sonetti on kolmiodraama, jossa mies on rakastunut palavasti Nikeen, mutta tunteet lopulta osoittautuvatkin yksipuolisiksi. Mies on mustasukkainen, koska Nikellä ja Amintalla vaikuttaa olevan suhde, mutta sekin lienee vain miehen mielikuvituksen tuotetta. Mahdollisesti kaikki runon tapahtumat ovat vain puhujan omaa mielikuvitusta. Kuitenkin, Metastasio sekoittaa tässäkin sonetissa arkipäiväisen ihmisen epävarmuuden ja mustasukkaisuuden kuviteltuihin myyttisiin henkilöihin. Sonetin tunnetiloihin on helppo samaistua, ja se kertoo realistisesti ihmissuhteen, tässä tapauksessa kuvitellun sellaisen, kiemuroista.

 

È ver, la pace mia, Nice, ho smarrita;

Più nasconder non so l’animo oppresso:

Unica del cor mio cura gradita,

Temo di tua costanza, io lo confesso.

M’ingannerò: ma che vuol dir, mia vita,

Quel vederti per tutto Aminta appresso?

Quell’esser tu sempre al suo fianco unita?

Quei lunghi sguardi e quel parlar sommesso?

M’ingannerò: segni d’amor fra voi,

Benché il [sic!] paiano a me, quei non saranno;

Ma (oh Dio!) furon gl’istessi un dì fra noi.

Ingannarmi vorrei; ma in tanto affanno

Se tu veder, se tu lasciar mi puoi,

Ah Nice, io son tradito, io non m’inganno.

*****

Toden totta, Nice, olen hävittänyt rauhani;

En tiedä enää miten kätkeä ahdistukseni:

Minun sydämeni toivoo ainoaa parannustaan,

Pelkään sinun lujuuttasi, sen voin tunnustaa.

Petän itseäni: mutta mitä tarkoittaa, elämäni valo,

Että näen sinut alati Amintan lähellä?

Olet aina kylki hänen kyljessä?

Nuo pitkät katseet ja kuiskaukset?

Petänkö itseäni? Vaikka minusta vaikuttaa siltä,

että välillänne on rakkautta,

ei oikeasti olekaan niin;

Mutta (voi luoja!) eikö se ollut kerran samanlaista myös minun ja sinun välillä.

Haluan erehtyä; mutta samaan aikaan kärsin, jos näet minut, ja jos jätät minut,

Oi Nice, olen petetty, enkä huijaa itseäni enää.

 

RN

 

Nymfit – Italian kirjallisuudessa vilahtelevat antiikin mytologian henget

Kirjoittanut: Hanna Vilmi

Erään antiikin tarustoon kuuluvan kertomuksen mukaan Narcissos oli niin komea, että kaikki, jotka kohtasivat hänet, rakastuivat häneen välittömästi. Narcissos jäi kuitenkin oman komeutensa pauloihin nähtyään kuvansa lammen pinnassa. Hän rakastui pinnan alta katselevaan mieheen niin, että jäi ihastelemaan tätä päiviksi ja öiksi. Lopulta hän tarinan mukaan muuttui lammen rannalla kasvavaksi kauniiksi kukaksi, jonka me tunnemme narsissina.

Narcissoksen tavoin italialainen kirjallisuus on puhjennut kukkaan peilattuaan itseään antiikkiin vuosisatojen ajan. Kirjallisuudessa näkyvät niin myyttiset paikat, kuten Arcadia, ja elementit, kuten Manalan joet, kuin olennotkin, kuten nymfit. Vielä valistuksen ajan kirjallisuudessa 1700-luvulla monet kirjailijat viittaavat antiikin suuriin kirjoittajiin.

Nymfit ovat eräitä antiikin taruissa usein esiintyviä olentoja, jotka esimerkiksi eivät yrityksistään huolimatta onnistuneet viettelemään Narcissosta, mutta valloittivat sen sijaan italialaisen kaunokirjallisuuden. Nymejä, ”ninfe”, esiintyy lukuisissa runoteoksissa ja silloinkin, kun kyse ei ole taruolennoista, nymfi-nimitystä käytetään nuoresta, kauniista naisesta. Nymfeillä ei ole varsinaista miespuolista vastinetta, mutta niiden seurassa riekkuu usein vallattomia satyyrejä.

Nymfit esiintyivät usein niin kreikkalaisessa kuin roomalaisessakin mytologiassa. Ne olivat henkiä, jotka olivat sidoksissa tiettyyn paikkaan luonnossa. Mikäli esimerkiksi metsää kaadettiin, puiden nymfit oli ensin houkuteltava muualle, jotta ne eivät kuolisi puiden mukana. Maaelementteihin, kuten puihin, luoliin ja lehtoihin liittyvät nymfit olivat nimeltään dryadeja, kun taas vedessä, esimerkiksi lammissa, joissa ja järvissä asuvat najadeja. Nymfit liittyvät usein myös epätoivoiseen rakkauteen, ja monet tunnetut tarujen olennot ovatkin juuri sankareihin rakastuneita nymfejä. Tällaisia ovat esimerkiksi Odysseukseen rakastuneet Calypso ja Kirke sekä Narcissokseen ihastunut Echo.

Italian kirjallisuudessa 1500-luvulla kukoistanut renessanssi nosti antiikin ihailun esiin uudella tavalla, sillä antiikin mytologian henkilöitä ja paikkoja käytettiin enemmän soveltaen kuin suoraan niihin viitaten, kuten aiemmin oli ollut käytäntö. Yksi tunnettu 1500-luvun kirjallisuuden nymfi on Silvia, johon Aminta-niminen paimen on rakastunut Torquato Tasson runoteoksessa Aminta (1573). Jo teoksen miljöö, Arcadia, tuo mieleen Vergiliuksen romanttisen maaseudun, jossa on aina kevät ja jossa suurimmat ongelmat liittyvät rakkauteen.

Katkelmassa Aminta kertoo ystävälleen, että hänen kyyneleensä herättävät sympatiaa kaikessa elottomassa, kuten kivissä ja puissa, mutta ei Silviassa, josta ei tiedä, onko hän julma peto vai nainen. Tällainen asetelma kertoo hyvin renessanssin soveltavasta otteesta antiikin taruihin, sillä taruissa nymfit ovat niitä, jotka rakastuvat epätoivoisesti sankareihin, kun taas Tasson Amintassa nymfi onkin rakkauden kohde.

 

Näytös 1, kohtaus 2:

\AMINTA\ Ho visto al pianto mio

risponder per pietate i sassi e l’onde,

e sospirar le fronde

ho visto al pianto mio;

ma non ho visto mai,

né spero di vedere,

compassion ne la crudele e bella,

che non so s’io mi chiami o donna o fera:

ma niega d’esser donna,

poiché nega pietate

a chi non la negaro

le cose inanimate.

 

Toinen tunnettu runoilija oli Il Magnifico, Lorenzo De’ Medici, jonka Canti Carnascialeschi – teoksessa on laulu Bacchuksen ja Ariadnen häistä, “Trionfo di Bacco e Arianna”, noin vuodelta 1492, joissa nymfit ja satyyrit nauttivat rakkaudesta.

 

Queste ninfe e altre genti

sono allegre tuttavia.

Chi vuol esser lieto, sia,

di doman non c’è certezza.

Questi lieti satiretti,

delle ninfe innamorati,

[…]

Pietro Metastasio tuo puolestaan vuonna 1782 julkaistussa Cantate e altre poesie – teoksessaan esiin Nice-nimisen naisen, jota voi pitää enemmän nymfinä kuin Nikenä, voiton jumalattarena. Nicelle ja Tasson Silvialle yhteistä on saavuttamattomuus, sillä Nice on Silvian tavoin vienyt miehen mielenrauhan, mutta pysyttelee silti etäällä. Molemmat naiset ovat kenties monien miesten ihailun kohteita, mikä aiheuttaa kertojissa entistä suurempaa tuskaa.

 

È ver, la pace mia, Nice, ho smarrita;

Più nasconder non so l’animo oppresso:

Unica del cor mio cura gradita,

Temo di tua costanza, io lo confesso.

 

Kaikille nymfeille on eri vuosisatoina yhteistä rakkaus, joka voi olla iloista, epätoivoista, tuskallista tai lämmittävää. Nymfit ovat siten muuttuneet antiikin tarinoiden iloluontoisista jumalten ja sankarien seuralaisista suorastaan julmiksi ja saavuttamattomiksi viettelijättäriksi. Tämä kertoo hyvin siitä, miten näennäisen yksinkertaiset olennot voivat toimia monenlaisten tarinoiden ja henkilöhahmojen innoittajina. Italialainen kirjallisuus ei siis toistele Echon tavoin kaikuna antiikin taruja, vaan ammentaa niistä innoitusta nostaen ne uudelle tasolle.

Hanna Vilmi