Michelangelo Buonarroti (1475-1564) – Taiteellinen nero, mutta tuntematon runoilija?

Kirjoittanut: RN

 

Michelangelo Buonarroti oli arvostettu renessanssitaiteilija ja yleisnero: hänen upeat teoksensa tunnetaan ympäri maailmaa. Tuntemattomammiksi ovat kuitenkin jääneet hänen kirjalliset tuotoksensa, ehkä syystäkin. Michelangelo kirjoitti runoja läpi elämänsä, mutta niitä julkaistiin, Michelangelon omasta tahdosta, vasta hänen kuoltuaan. Oheinen runo ”O notte, o dolce tempo, benché nero” on hänen kuolin vuodeltaan 1564.

Runon melankolinen ja surumielinen tunnelma heijastanee taiteilijan tuskaista luomisentäyteistä elämää tai mahdollisesti vanhuuden tuomaa pessimismiä. Michelangelo oli koko elämänsä vaatimaton ja vain ystävilleen läheinen. Kerrotaan, että hän söi vähän ja nukkui usein vaatteet päällä silloin, kun hänellä oli työ kesken.

Runosta ”O notte, o dolce tempo, benché nero” kumpuaa mielestäni aito kuolemalle antautuminen. Runoilija on sinut itsensä, elämänsä ja kuoleman kanssa. Hän ei vaikuta kovin katuvalta, vaan on hyväksynyt elämän kurjuuden. Hän on ollut valmis elämän koettelemuksiin ja tuskiin, ja odottaa nyt ansaittua pääsyä ikuiseen rauhaan.

Runon tyyli on melko koruton ja yksinkertainen, joskin aika kaunis ja sanoilla paikoin leikittelevä. Runossa on selkeä rytmi ja loppusoinnut, jotka tuovat siihen poljentoa, vaikka aihe on synkkä. Michelangelo on itse runon kertova minä ja hän puhuttelee yötä (notte), jota pidän vertauksena pimeyteen, kuolemaan ja ehkä jopa Jumalaan, sekä itse kuolemaa (Ombra del morir=kuoleman varjo, kuolema).

Alla tämän runon sisältö tulkittuna suomeksi.

 

 

“O notte, o dolce tempo, benché nero”

(Rime 1564)

 

O notte, o dolce tempo, benché nero,

con pace ogn’opra sempr’al fin assalta;

ben vede e ben intende chi t’esalta,

e chi t’onor’ha l’intelletto intero.

Tu mozzi e tronchi ogni stanco pensiero

che l’umid’ombra e ogni quiet’appalta,

e dall’infima parte alla più alta

in sogno spesso porti, ov’ire spero.

 

O ombra del morir, per cui si ferma

ogni miseria a l’alma, al cor nemica,

ultimo delli afflitti e buon rimedio;

tu rendi sana nostra carn’inferma,

rasciughi i pianti e posi ogni fatica,

e furi a chi ben vive ogn’ira e tedio.

 

 

Oi Yö, oi ihana musta hetki,

Rauhalla sinetöit jokaisen tuokion;

Se, joka sinua ylistää, sen huomaa ja ymmärtää.

Viisaita ovat ne, jotka sinua kunnioittavat.

Karkotat jokaisen väsyneen ajatuksen

hiljaisuuden vangista ja raskaasta varjosta,

ja turhasta elosta korkeuksiin,

tulet unessa noutamaan.

Sinne, jonne toivon itsekin saapuvani.

 

Oi kuolema, johon pysähtyy

kaikki sielun ja sydämen kurjuus.

Kuolema, se viimeinen kärsimyksistä,

joka parantaa kaiken.

Tervehdytät sairaan ruumiimme,

kuivaat kyyneleet ja poistat väsymyksen.

Ja niiltä, jotka elävät hyvin, viet kaiken raivon ja tuskan.

 

RN