Michelangelo Buonarroti (1475-1564) – Taiteellinen nero, mutta tuntematon runoilija?

Kirjoittanut: RN

 

Michelangelo Buonarroti oli arvostettu renessanssitaiteilija ja yleisnero: hänen upeat teoksensa tunnetaan ympäri maailmaa. Tuntemattomammiksi ovat kuitenkin jääneet hänen kirjalliset tuotoksensa, ehkä syystäkin. Michelangelo kirjoitti runoja läpi elämänsä, mutta niitä julkaistiin, Michelangelon omasta tahdosta, vasta hänen kuoltuaan. Oheinen runo ”O notte, o dolce tempo, benché nero” on hänen kuolin vuodeltaan 1564.

Runon melankolinen ja surumielinen tunnelma heijastanee taiteilijan tuskaista luomisentäyteistä elämää tai mahdollisesti vanhuuden tuomaa pessimismiä. Michelangelo oli koko elämänsä vaatimaton ja vain ystävilleen läheinen. Kerrotaan, että hän söi vähän ja nukkui usein vaatteet päällä silloin, kun hänellä oli työ kesken.

Runosta ”O notte, o dolce tempo, benché nero” kumpuaa mielestäni aito kuolemalle antautuminen. Runoilija on sinut itsensä, elämänsä ja kuoleman kanssa. Hän ei vaikuta kovin katuvalta, vaan on hyväksynyt elämän kurjuuden. Hän on ollut valmis elämän koettelemuksiin ja tuskiin, ja odottaa nyt ansaittua pääsyä ikuiseen rauhaan.

Runon tyyli on melko koruton ja yksinkertainen, joskin aika kaunis ja sanoilla paikoin leikittelevä. Runossa on selkeä rytmi ja loppusoinnut, jotka tuovat siihen poljentoa, vaikka aihe on synkkä. Michelangelo on itse runon kertova minä ja hän puhuttelee yötä (notte), jota pidän vertauksena pimeyteen, kuolemaan ja ehkä jopa Jumalaan, sekä itse kuolemaa (Ombra del morir=kuoleman varjo, kuolema).

Alla tämän runon sisältö tulkittuna suomeksi.

 

 

“O notte, o dolce tempo, benché nero”

(Rime 1564)

 

O notte, o dolce tempo, benché nero,

con pace ogn’opra sempr’al fin assalta;

ben vede e ben intende chi t’esalta,

e chi t’onor’ha l’intelletto intero.

Tu mozzi e tronchi ogni stanco pensiero

che l’umid’ombra e ogni quiet’appalta,

e dall’infima parte alla più alta

in sogno spesso porti, ov’ire spero.

 

O ombra del morir, per cui si ferma

ogni miseria a l’alma, al cor nemica,

ultimo delli afflitti e buon rimedio;

tu rendi sana nostra carn’inferma,

rasciughi i pianti e posi ogni fatica,

e furi a chi ben vive ogn’ira e tedio.

 

 

Oi Yö, oi ihana musta hetki,

Rauhalla sinetöit jokaisen tuokion;

Se, joka sinua ylistää, sen huomaa ja ymmärtää.

Viisaita ovat ne, jotka sinua kunnioittavat.

Karkotat jokaisen väsyneen ajatuksen

hiljaisuuden vangista ja raskaasta varjosta,

ja turhasta elosta korkeuksiin,

tulet unessa noutamaan.

Sinne, jonne toivon itsekin saapuvani.

 

Oi kuolema, johon pysähtyy

kaikki sielun ja sydämen kurjuus.

Kuolema, se viimeinen kärsimyksistä,

joka parantaa kaiken.

Tervehdytät sairaan ruumiimme,

kuivaat kyyneleet ja poistat väsymyksen.

Ja niiltä, jotka elävät hyvin, viet kaiken raivon ja tuskan.

 

RN

Ajatuksiani 1500-1600-luvun italialaisesta kirjallisuudesta

Kirjoittanut: Tarja P.

 Renessanssi on voimissaan 1500-luvun puoliväliin, jolloin Lutherin uskonpuhdistus ja katolisen kirkon vastauskonpuhdistus  alkavat. Kuvanveisto, taidemaalaus, arkkitehtuuri olivat tulleet merkittäviksi jo 1400-luvulla. Barokki toi mukanaan myös teatteri- ja oopperataiteen, joiden tekemisessä kirjailijoilla oli rooli draamallisen juonen ja librettojen laatijoina.

Positiivisimpina mieleeni jäivät aikakauden eri alan toimijat Pietro Bembo, Michelangelo Buonarroti ja Giorgio Vasari, sillä heidän merkityksensä on suuri myös jälkipolville. Bembo oli italian kielen kehittäjä ja kielen rakenteiden analysoija. Kymmeniä vuosia italiaa kirjoitettiin hänen ohjeidensa mukaan. Bembon toiminta pohjusti Italian ensimmäisen akatemian, ’oikeakielisyyden ylijumalan’ Accademia della Cruscan perustamista 35 vuotta myöhemmin  vuosina 1582-3. Taiteilija ja kuvanveistäjä Michelangelon kirjalliset saavutukset eivät olleet erityisiä sisällöltään eivätkä lyriikaltaan. Lieneekö ilmapiirin muutos ja homoseksuaalisuuden salailu uskonpuhdistusten kynnyksellä vaikuttanut hänen runoutensa synkkyyteen. Itseään arvostavat henkilöt kokivat velvollisuudeksi tuottaa myös kirjallisuutta. Taidemaalari ja arkkitehti Vasari kohotti taiteilijan käsityöläisestä neroksi. Hän oli ennen kaikkea taidejulkaisujen kirjoittaja ja taidekriitikko, jonka teoksia luemme edelleenkin. Hän kirjoitti yli 200 taiteilijan biografiat.

Hovit olivat kirjailijoiden työnantajia. Elanto oli turvattu kirjailijan luodessa ylistysrunoja mesenaateistaan ja panettelukirjoituksia heidän kilpailijoistaan ja vastustajistaan. Viihdykkeeksi kirjailijoilta esim. Giovanni Battista Guarinilta odotettiin myös kevyitä pastoraaleja, jotka kuvaavat onnellisia ihmisiä pienine ongelmineen ja joissa kaikki asiat ratkeavat parhain päin, sillä hovin asukkaita ei saanut rasittaa murheilla. Hän yhdisti ensimmäisten joukossa komiikan draamaan. Kirjailijoilla oli usein rooli diplomaattina ja siksi he matkustelivat lähettiläinä Euroopan hoveissa. Kirjailijan työn ohella heillä oli myös hoidettava aikaa vaativaa virkamiesroolia. Baldesar Castiglionen Cortegiono (Hovimies) on  käyttäytymisopas  hovimiehelle. Lyhyen näytteen lukukokemus tuo mieleen kaksinaismoraalin ja hedonistisen miesnäkökulman.

Vastauskonpuhdistus muutti ilmapiirin  konservatiiviseksi, jesuiitat ja inkvisitio tukahduttivat ajattelun vapauden. Kirkon turmeltuneisuus  ja almujen keruu kuuluivat asiaan. ”Kun kolikko kirstuun kilahtaa, sielu taivaaseen vilahtaa.” Tässä murroskaudessa milloin järjen menettivät kirjailijat, milloin teosten sankarit, milloin uskonedustajat. Kirjallisuus oli sisällöltään tyhjää ja usein tekopyhää, kun päätavoitteena oli hienostunut muoto. Uskonnollisen kriisin kokenut Torquato Tasso tulee hulluksi inkvisition paineessa ja pyytää itsensä tuomittavan kaksi kertaa. Viimeisinä vuosinaan hän vetäytyy luostariin. Giordano Bruno poltetaan roviolla. Ludovico Arioston Orlandon kohtalotovereita, järkensä menettäneitä sankareita, on useissa kaunokirjallisissa teoksissa.

Teemat moninaistuivat filosofisiin, valtiollisiin ja maailmankaikkeuteen liittyviin aiheisiin maailmankuvan laajetessa. Yhteiskuntafilosofina Niccolò Macchiavellin luomiskausi osui Italian niemimaalle suuntautuvien  hyökkäysten aikaan. Teoksessaan Principe (Ruhtinas) hän käsittelee valtiollista johtajuutta. ’Fortunaan’ eli olosuhteisiin, kohtaloon ja  uskontoon ei saa luottaa. Hänen mielestään kirkko on syyllinen niemimaan hajaannukseen. ’Virtù’ eli hyve, viisaus ja tulevaisuuden realistinen ennakointi auttaa isänmaan puolustamisessa. Keinoja kaihtamatta voidaan säilyttää status quo yhden johtajan ohjauksella. ’Macchiavellismin’ ajatukset eivät ole vieraita nykyäänkään valtion, armeijan ja yritysten johtamismenetelmiä luotaessa.  Vallankumoukselliselle ja kerettiläiselle Giordano Brunolle oli tärkeää kirjoittaa filosofiasta ja uskonnosta dialogeissaan. Hän kumosi  maapallokeskeisen ajattelutavan eikä pitänyt tärkeänä runouden sääntöjen noudattamista. Hän halusi kiistää antiikin merkityksen. Pietro Aretino tunnetaan piilopornografisista runoista, mutta hän oli myös poliittisen journalismin perustaja kirjoittaen puhekielen tyyliin. Aretino piti kirjoittamista henkisenä kutsumuksena ja yhtenä elinkeinoista.

Tarja P.