Torquato Tasso – poeta laureato

Kirjoittanut: Hanna Vilmi

Italian kirjallisuudessa renessanssin loppuaikoja leimasi vastauskonpuhdistus, jolla katolinen kirkko pyrki tasapainottamaan Lutherin teesien horjuttamaa asemaansa ja valtaansa. Vastauskonpuhdistuksen kirjallisuudelle oli tyypillistä hienostuneen tyylin korostaminen sisällön kustannuksella. Toisin sanoen monissa ajan teoksissa on kriitikoiden mukaan tekopyhyyttä ja uskonnollisen moraalin korostamista.

Vuonna 1544 Sorrentossa syntynyt Torquato Tasso luetaan vastauskonpuhdistuksen kirjallisuuden tärkeimpiin henkilöihin. Hän oli runoilija, proosakirjailija ja dramaturgi, joka nautti suurta suosiota jo elinaikanaan. Opiskeltuaan puhetaitoa, filosofiaa ja lakia hän siirtyi Ferraran herttua Alfonso II d’Esten palvelukseen, mikä takasi hänelle miellyttävän elämän laajan lukijakunnan ja muiden runoilijoiden keskellä.

Tasso joutui elämänsä aikana taistelemaan sisäisten ristiriitojensa kanssa, sillä hänen kevyen sensuellit hovirunonsa toivat suurta suosiota, mutta samalla hän halusi kirjoittaa kirkon oppien mukaisia, moraalisesti hyväksyttäviä tekstejä. Niinpä hän itse kehotti pahamaineista inkvisitiota tutkimaan itseään harhaoppisuuden pelossa, jopa kahdesti. Molemmilla kerroilla inkvisitio kuitenkin vapautti hänet. Tasso ei uskonut tuomiota, vaan lähti kiertelemään Italiaa kokonaiseksi vuodeksi paeten kenties eniten itseään.

Vaellusvuoden jälkeenkään Tasson mieli ei löytänyt tasapainoa, vaan edellä mainittu herttua Alfonso II sulki hänet moneksi vuodeksi sairaalaan. Tasso siirrettiin toisaalle, Mantovaan, mutta hän pakeni ja päätyi Roomaan paavien suojelukseen. Hän kuoli lopulta roomalaisessa luostarissa ennen kuin hänet ehdittiin seppelöidä poeta laureatoksi, vaikka niin oli päätetty tehdä. Poeta laureato oli arvonimi, symbolinen seppele, jonka todella arvostettu runoilija sai. Aiemmin oli seppelöity esimerkiksi Petrarca.

Tasson kokema ristiaallokko kuvaa hyvin tilannetta, jossa menestyvä, ihailtu runoilija ei pysty samaan aikaan miellyttämään tärkeintä lukijakuntaansa eli hovia ja kirkon ankaria oppeja. Hän oli tyylillisesti vieläpä hieman aikaansa edellä, sillä hänen kepeän sensuellit runonsa olisivat olleet oiva esimerkki myös seuraavan vuosisadan tyylisuuntauksesta, barokista. Tasson kaksi tunnetuinta teosta ovat Gerusalemme liberata, eeppinen runoelma, sekä runokokoelma Rime ja Aminta, pastoraalirunoelma, joka sijoittuu utopistiseen maalaismiljööseen.

Rime-kokoelmassa on yli 2000 runoa, jotka eivät muodosta yhtenäistä tarinaa, mutta niitä yhdistää unenomainen tunnelma, leikkisät ja romanttiset teemat sekä upeasti muutamalla sanalla taiteltu mielikuva yksittäisistä tilanteista. Runojen muoto on melko vapaa, sillä niissä vuorottelevat noin 11-tavuiset endekasillabisäkeet ja lyhyemmät, noin 7-tavuiset madrigaalit.

Olen kääntänyt Rime-kokoelmasta yhden runon, 307: Non sono in queste rive, sillä se edustaa hyvin Tasson kevyttä hovirunoutta ja väläyttää kauniisti pienen hetken rakastavaisten kesken jossain kauniissa paikassa. Käännös on varsin vapaa, sillä halusin ensisijaisesti pitää runon tunnelman ja yritin siirtää käännökseen oman tulkintani siitä. Halusin myös säilyttää riimit, jotka ovat muotoa ABC, ABC, DD. Tavumääriä en noudattanut, jotta tulkinta ei kärsisi.

 

 

  1. Non sono in queste rive

Non sono in queste rive

fiori così vermigli

come le labbra de la donna mia,

né ‘l suon de l’aure estive

tra fonti e rose e gigli

fa del suo canto più dolce armonia.

Canto che m’ardi e piaci,

t’interrompano solo i nostri baci!

 

Puna kalpea kukkien

Puna kalpea on kukkien

vasten neitoni huulia

ja kuiske kesäillassa

liljojen, ruusujen, lähteiden

on vain heikkoa kaikua

harmoniassamme ihanassa

Laulan, kun mua hyväillen poltat liekkinä,

sävelesi syövät vain huulet nälkäisinä.

 

Hanna Vilmi

 

 

Ajatuksiani 1500-1600-luvun italialaisesta kirjallisuudesta

Kirjoittanut: Tarja P.

 Renessanssi on voimissaan 1500-luvun puoliväliin, jolloin Lutherin uskonpuhdistus ja katolisen kirkon vastauskonpuhdistus  alkavat. Kuvanveisto, taidemaalaus, arkkitehtuuri olivat tulleet merkittäviksi jo 1400-luvulla. Barokki toi mukanaan myös teatteri- ja oopperataiteen, joiden tekemisessä kirjailijoilla oli rooli draamallisen juonen ja librettojen laatijoina.

Positiivisimpina mieleeni jäivät aikakauden eri alan toimijat Pietro Bembo, Michelangelo Buonarroti ja Giorgio Vasari, sillä heidän merkityksensä on suuri myös jälkipolville. Bembo oli italian kielen kehittäjä ja kielen rakenteiden analysoija. Kymmeniä vuosia italiaa kirjoitettiin hänen ohjeidensa mukaan. Bembon toiminta pohjusti Italian ensimmäisen akatemian, ’oikeakielisyyden ylijumalan’ Accademia della Cruscan perustamista 35 vuotta myöhemmin  vuosina 1582-3. Taiteilija ja kuvanveistäjä Michelangelon kirjalliset saavutukset eivät olleet erityisiä sisällöltään eivätkä lyriikaltaan. Lieneekö ilmapiirin muutos ja homoseksuaalisuuden salailu uskonpuhdistusten kynnyksellä vaikuttanut hänen runoutensa synkkyyteen. Itseään arvostavat henkilöt kokivat velvollisuudeksi tuottaa myös kirjallisuutta. Taidemaalari ja arkkitehti Vasari kohotti taiteilijan käsityöläisestä neroksi. Hän oli ennen kaikkea taidejulkaisujen kirjoittaja ja taidekriitikko, jonka teoksia luemme edelleenkin. Hän kirjoitti yli 200 taiteilijan biografiat.

Hovit olivat kirjailijoiden työnantajia. Elanto oli turvattu kirjailijan luodessa ylistysrunoja mesenaateistaan ja panettelukirjoituksia heidän kilpailijoistaan ja vastustajistaan. Viihdykkeeksi kirjailijoilta esim. Giovanni Battista Guarinilta odotettiin myös kevyitä pastoraaleja, jotka kuvaavat onnellisia ihmisiä pienine ongelmineen ja joissa kaikki asiat ratkeavat parhain päin, sillä hovin asukkaita ei saanut rasittaa murheilla. Hän yhdisti ensimmäisten joukossa komiikan draamaan. Kirjailijoilla oli usein rooli diplomaattina ja siksi he matkustelivat lähettiläinä Euroopan hoveissa. Kirjailijan työn ohella heillä oli myös hoidettava aikaa vaativaa virkamiesroolia. Baldesar Castiglionen Cortegiono (Hovimies) on  käyttäytymisopas  hovimiehelle. Lyhyen näytteen lukukokemus tuo mieleen kaksinaismoraalin ja hedonistisen miesnäkökulman.

Vastauskonpuhdistus muutti ilmapiirin  konservatiiviseksi, jesuiitat ja inkvisitio tukahduttivat ajattelun vapauden. Kirkon turmeltuneisuus  ja almujen keruu kuuluivat asiaan. ”Kun kolikko kirstuun kilahtaa, sielu taivaaseen vilahtaa.” Tässä murroskaudessa milloin järjen menettivät kirjailijat, milloin teosten sankarit, milloin uskonedustajat. Kirjallisuus oli sisällöltään tyhjää ja usein tekopyhää, kun päätavoitteena oli hienostunut muoto. Uskonnollisen kriisin kokenut Torquato Tasso tulee hulluksi inkvisition paineessa ja pyytää itsensä tuomittavan kaksi kertaa. Viimeisinä vuosinaan hän vetäytyy luostariin. Giordano Bruno poltetaan roviolla. Ludovico Arioston Orlandon kohtalotovereita, järkensä menettäneitä sankareita, on useissa kaunokirjallisissa teoksissa.

Teemat moninaistuivat filosofisiin, valtiollisiin ja maailmankaikkeuteen liittyviin aiheisiin maailmankuvan laajetessa. Yhteiskuntafilosofina Niccolò Macchiavellin luomiskausi osui Italian niemimaalle suuntautuvien  hyökkäysten aikaan. Teoksessaan Principe (Ruhtinas) hän käsittelee valtiollista johtajuutta. ’Fortunaan’ eli olosuhteisiin, kohtaloon ja  uskontoon ei saa luottaa. Hänen mielestään kirkko on syyllinen niemimaan hajaannukseen. ’Virtù’ eli hyve, viisaus ja tulevaisuuden realistinen ennakointi auttaa isänmaan puolustamisessa. Keinoja kaihtamatta voidaan säilyttää status quo yhden johtajan ohjauksella. ’Macchiavellismin’ ajatukset eivät ole vieraita nykyäänkään valtion, armeijan ja yritysten johtamismenetelmiä luotaessa.  Vallankumoukselliselle ja kerettiläiselle Giordano Brunolle oli tärkeää kirjoittaa filosofiasta ja uskonnosta dialogeissaan. Hän kumosi  maapallokeskeisen ajattelutavan eikä pitänyt tärkeänä runouden sääntöjen noudattamista. Hän halusi kiistää antiikin merkityksen. Pietro Aretino tunnetaan piilopornografisista runoista, mutta hän oli myös poliittisen journalismin perustaja kirjoittaen puhekielen tyyliin. Aretino piti kirjoittamista henkisenä kutsumuksena ja yhtenä elinkeinoista.

Tarja P.